Hän tarttui prinssin käteen ja astui hänen kanssansa tuon korkean rautaisen kynnyksen yli, joka ulottui toisesta portin pielestä toiseen.
Tällä hetkellä astui portin pielen takaa poika esiin, jolla oli rikkinäiset, likaiset vaatteet ja musta lakki päässä. Hän asettui seisomaan suoraan paronin ja prinssin eteen ja katseli heitä terävästi ja uhkaavasti pienillä mustilla silmillänsä.
"Ei ole tarpeellista, että te tuotte pikku herra prinssiä tänne Juutalaiskaupunkiin", sanoi hän tuskin ymmärrettävällä juutalaismurteella. "Tuo pieni prinssinulikka on nähnyt kylliksi, nähtyään raastuvan ja keisarisalin komeuden, ja silloin on hänellä ollut tilaisuus ylpeillä ja toivoa, että hänkin kerran vielä pääsisi suurivaltaiseksi keisariksi, koska hän jo kumminkin on prinsi. Mutta Juutalaiskaupungin komeutta, sitä hän ei tarvitse nähdä, sillä onnettomuuden loistoa tuo nuori herra kumminkaan ei ymmärrä, eikä hän siitä voi mitään oppia typerällä, paisuneella ruhtinaallisella sydämmellänsä. Omien asuntojemme edessä kutsuu hän meitä kerjäläisiksi ja pettureiksi, ja kumminkin on hänen opettajansa hänet tänne sitä varten tuonut, että hän meistä jotain oppisi. Kuulkaashan tätä te kaikki, kuulkaas Baruk, Beilchen, Schmuel ja Eva, kuulkaa Adam ja Rakel, Jakob ja Abraham, Blümchen ja Laban, kuulkaas vain, täällä on pieni herranen, joka nimittää meitä kerjäläisiksi ja pettureiksi!"
Ja kun hän oli näin kimakalla äänellä täyttä kurkkuansa huutanut, aukenivat lähinnä olevain huoneitten matalat ovet, ja kokonainen parvi ryysyisiä, mustasilmäisiä ja mustatukkaisia lapsia tulvasi niistä ulos.
"Mitä hän on sanonut? Mitenkä hän on meitä herjannut, Mayer Anshelm?" kysyivät, kirkuivat ja nauroivat he sekaisin ja tarkastivat samalla säihkyvin silmin tuota vaaleaveristä, sinisilmäistä prinssiä, joka hämillänsä ja peloissansa vetäytyi opettajansa taakse.
"Hän on sanonut", huusi poika, "että me Juutalaiset —"
Mutta prinssin hovimestarin käsi laskeutui silloin äkkiä Mayer Anshelmin olkapäälle, josta poika niin kummastui, että hän paikalla pysähtyi.
"Mitä?" kysyi hän, "eikö teitä peloita koskettaa likaista Juutalaispoikaa. Te laskette ylhäisen valkean kätenne minun olkapäälleni, ettekö pelkää siitä saastuvanne?"
"Hiljaa, poikani", sanoi prinssin hovimestari. "Lakkaa nyt huutamasta ja pauhaamasta, sillä muutoin meidän täytyy kääntyä takaisin, ja se tulisi teidän omaksi vahingoksenne, koska teidän köyhät ja sairaat siinä tapauksessa jäisivät ilman lahjatta".
"Herra paroni, minä olen vaiti", mutisi poika, ja hänen äskeinen ynseä katsantonsa muuttui äkkiä nöyrän ja alamaisen näköiseksi.