"Sinä olet meitä kuunnellut?" kysyi paroni.
Poika katsoi häneen terävästi ja ynseästi. "Kuunnellut? En, sitä en ole tehnyt, mutta minä olen kuullut. Minä seisoin portin pielen takana, kun te molemmat tänne tulitte, ja siinä minun täytyi, vasten tahtoanikin, kuulla sekä Teidän viisaat puheenne, että tuon pienen prinssin tyhmät lörpötykset. Mutta sanokaapa minulle, herra paroni, mikä prinssi hän oikeastaan on? Millä sukupuulla hän on versonut, ja mikä tähti taivaalta on pudonnut kukkona hänen prinssillistä korkeuttansa kiekumaan?"
"Sinä olet luvannut olla vaiti", sanoi paroni vakavasti. "Pidä siis suusi kiini ja anna meidän rauhassa mennä edelleen".
Ja tämän sanottuansa otti hän kukkarostansa rahan ja antoi sen pojalle.
Mayer Anshelm säpsähti, ja vihan veret nousivat hänen kasvoillensa.
"En ole mikään kerjäläinen, herra", huusi hän, "en ole Teiltä mitään almua pyytänyt, ja ilman edestä en myös otakaan mitään!"
Sen sanottuansa nakkasi hän rahan kadulle. Lapset, joita oli kerääntynyt suuri joukko vieraita katsomaan, syöksivät kuin hurjat sen perään. Siinä ei voinut eroittaa toista toisestansa, vaan kaikki meni yhtenä mylläkkänä; eikä siinä kuulunut muuta kuin huutoa, herjaussanoja ja uhkauksia. Jokainen tahtoi rahaa omistaa, jokainen tahtoi sen toiseltansa ryöstää ja päästä sen yksinomaiseksi omistajaksi. Täten syntyi tuota pikaa poikaisten kesken julma tappelu, jonka nähtyänsä tyttöset heti vetäytyivät takaisin ja menivät kotiansa.
Nuoresta prinssistä oli tämä näkö niin hupainen, että hän paikalla unhotti vastahakoisuuden ja harminsa sekä loistavin silmin ja hymysuin katseli tuota sekamelskaa.
Mutta pieni Mayer Anshelm rypisti otsaansa, ja prinssin hymy näytti pahoittavan hänen mieltänsä. "Herra paroni", sanoi hän, "Te tahdoitte herra prinssille Juutalaiskaupunkia näyttää. Jos teille sopii, niin minä lähden Teille näyttelemään kaupunkimme loistoa ja komeutta, sillä meidän loistomme on meidän onnettomuutemme, ja meidän komeutemme on likamme ja köyhyytemme. Haluatteko tätä nähdä, armollisin herra paroni?"
"Niin, rupeappas meidän oppaaksemme", sanoi paroni. Sitten otti hän prinssiä kädestä kiinni ja läksi astuskelemaan Juutalaispojan perästä, joka kuljetti heitä likaisien katujen ja kolkkojen, synkkäin sopukkain kautta. Silloin tällöin pysähtyi hän jonkun huoneen edustalle ja kertoi heille haikealla äänellä, kuinka monta ihmistä näissä likaisissa loukoissa yhteensullottuina asui, kuinka paljon kurjuutta ja surkeutta nämä pimeät, päivättömät töllit kätkivät, joiden ikkunareiät olivat savustuneilla papereilla tukitut, joiden ovista hirveä löyhkä ja haju kadulle asti tunki. Sitten kertoi hän vielä, kuinka suuret verot Juutalaisten täytyi Frankfurtin kaupungille maksaa, vaikka he olivat niin suuressa köyhyydessä ja kurjuudessa, kuinka joka isän täytyi yksin lapsensa henkikin rahalla ostaa ja jokaisesta perheensä jäsenestä suorittaa suuri vero. Mutta kun he tulivat vanhan temppelin eteen, jonka harmaat seinät näyttivät yhtä kolkoilta ja synkiltä kuin sen ympäristökin, silloin loistivat Juutalaispojan silmät, ja hurskas innostus valtasi hänet. Hän laskeutui polvilleen tuon vanhan rakennuksen kynnykselle ja luki hiljaa, mutta hartaasti erään rukouksen, sitten hyppäsi hän ravakasti ylös ja alkoi somalla, iloisella äänellä kertoa siitä kunniasta ja loistosta, mikä näiden muurien takana kätkeytyi, noista raskaista kultaisista kynttiläjaloista, jotka olivat alttarille asetetut, tuosta kultaisesta ovesta, jonka takana kaikkein-pyhimmän arkku säilytettiin. Sitten kertoi hän Salomonin temppelistä Jerusalemissa, joka oli ollut ihanampi ja parempi kuin kaikki nykyiset keisarien ja kuningasten linnat ja palatsit, sekä kuinka Juutaan-kansa silloin oli ollut rikkain ja mahtavin kaikista kansoista maan päällä, se kansa jota Jumala edellä muita rakasti ja hoiti. Ja sitten kuvasi hän vaikeroivalla, pitkäveteisellä äänellä, ikäänkuin hän olisi suruvirttä veisannut, Herran kansan nykyistä alennustilaa, kuinka se on maailmaan hajoitettu, kuinka se orjuutettuna ja häväistynä elää julmain, kovasydämmisten ihmisten seassa, jotka sitä herjauksilla ja parjauksilla vainoovat.
Pieni prinssi punastui, kun Mayer Anshelm, näin valittaessansa, käänsi häneen silmänsä, mutta paroni katsoi kummastellen ja syvästi liikutettuna tuota eriskummallista poikaa.