"Oikeinhan sinä olet oppinut mies", sanoi hän. "Mistä olet saanut tietää kaikki nämä asiat, poikani?"
"Isäni on ne minulle opettanut", vastasi poika. "Isäni oli sangen oppinut, vaikka hän oli ainoastaan kaupustelija-juutalainen, hän osasi talmudin ja lakikirjat ulkoa ja noina pitkinä talvi-iltoina, jolloin me pimeässä istuimme ja nälkää näimme, kertoi hän niin monta ihanaa asiaa, että tuntui oikein valoisalta pimeässä kammarissamme eikä tiennyt nälästä mitään".
"Puhut isästäsi, niinkuin häntä enää ei olisikaan. Onko hän jo kuollut?"
"On, herra paroni", sanoi poika vesissä silmin. "Hän on kuollut ja äitini on kohta häntä seuraava, sillä hän on kovin sairas ja heikko. Lääkäri sanoo, että hän kenties voisi parata, jos hän tulisi pois tältä umpikadulta ja pääsisi raittiisen ilmaan, Italiaan, tai merelle. Mutta me olemme köyhiä ihmisiä emmekä voi muuta, kuin kuolla kurjuuteemme. Ja vaikka olisimmekin rikkaita, niin äitini, joka jo tuntee kuoleman rinnassansa, ei sittenkään lähtisi tältä pimeältä kadulta eikä matalasta majastansa! Hän tahtoo siinä kuolla, missä isäkin kuoli".
"Mutta mitäs sinä sitte rupeat tekemään, kun äitisikin kuolee?" kysyi paroni säälivästi. "Mitä sinusta tulee, poika parka?"
"Mitäkö minusta tulee?" kysyi poika naurahtaen. "Sen minä teille heti kerron, herra paroni, minusta tulee rikas kauppias!"
"Rikas kauppias? Mistäs sinä sitten rikkautesi otat? Missä piilevät sinun aarteesi?"
"Täällä ne piilevät, herra paroni", vastasi poika hymyillen, "täällä päässäni ja sormissani. Ettekö tiedä, herra paroni, että Juutalaisten sormissa on lumousvoima joka vaikuttaa, että, niin pian kun hän vaan lujalla tahdolla kätensä ojentaa, dukatit ja guldenit rupeavat arkun pohjalla tanssimaan ja vastustamattomasti pyrkivät hänen sormiinsa?"
"Sinä olet kummallinen poika", sanoi paroni nauraen. "Kuinka vanha sinä olet?"
"Ummelleen kymmenvuotias, herra paroni, sillä minä olen syntynyt vuonna 1743".