"Ja Hippolyte Klairon ei ajatellut, kuin Cesari," sanoi Voltaire hymyten. "Klairon ei sanonut olevan paremman olla pienessä kaupungissa ensimmäisenä, kuin suuressa kaupungissa olla pakoitettu tyytymään toisena olemaan. Hän sanoi vain: minä tahdon sen, kun minulle on tuleva; minä tahdon suurimmassa kaupungissa, kuuluisassa kaupungissa, Parisissa olla ensimmäisnä."
"Runoilija, te arvasitte oikein, niin minä sanoin itselleni," jatkoi Klairon säkenöivin silmin. "Ja sen tähden rikoin minä kauppani Lyon'issa, maksoin kaikki velkani siten, että jätin velkojilleni kaikki tehdastelijain minulle lahjoittamat kauniit silkki-kankaat ja virkatut rakkauden kirjeet; annoimpa myöskin heille kaikki huonekaluni ja vähäiset kalleuteni, joita minulla oli. Olin elänyt suurellisesti, mutta olin kuitenkin liiaksi ylpeä ja ehkä myös liiaksi rehellinen, matkustaakseni Lyon'ista jättämällä ihmiset siihen uskoon, että karkasin velkaini vuoksi, kun läksin vain parempia seppeleitä etsimään. Minä annoin siis heille kaiken omaisuuteni niin tyyni, että, kun Lyon'ista läksin, ei minulla ollut muuta, paitsi vaunut, joissa ajoin ja kohtuullinen vaatetus, ja juuri niin monta markkaa rahaa, että voin ajaa neljällä hevoisella Lyon'ista Parisiin, antaa yö-paikoissa kohtuullisia juomarahoja, ja elää Parisissa muutaman päivän ravintolassa, kunnes olisin saanut 'Theatre Français'en' johtajalta luvan näytellä, vaikkapa vain vierastelu-kerran. Yöksi tulin siistiin, pieneen Makonin kaupunkiin, jolla oli se onni, ett'ei siinä ollut laisinkaan teateri-huonetta, mutta sen sijaan kaikista kurjimmat tiet joka haaralle. Mokomat maantiet matkaan saivat sen, että minun vaununi hajosivat juuri kaupungin ulkopuolella, ja että seppä, jonka piti korjata vaunujani, tuomitsi minut viipymään 24 tuntia Makonissa; 24 tuntia tuntui ijankaikkisuudelta sille, joka halasi Parisiin, taistelemaan mainetta ja seppeleitä, ja pakoitettiin nyt pienen kaupungin joutilaisuuteen. Minä sain siis kauhean ikävän, ja päästäkseni siitä, kaikista taudeista häjyimmästä taudista, jätin minä yksinäisen huoneeni, sanoin jäähyväiset 'fiineydelle' ja menin alas ruoka-saliin päivälliselle, vahvassa aikeessa, huvittaakseni itseäni ja johtaakseni keskustelua jonkun siellä tavattavan vieraan kanssa."
"Ah, olisipa se ollut aika onnen-poukaus, jos minun tieni olisi osunut sinä päivänä Makoniin," huokaili prinssi. "Minä olisin päästänyt teidät ikävästä, ja siten velvoittanut teidät itselleni kiitolliseksi, ja kiitollisuus olisi vähitellen ajan-pitkään muuttunut rakkaudeksi. Mutta sanokaa minulle, kaunein kaikkein kaunisten seassa, ketä tapasitte te päivällisillä? Toivon, että tapasitte vain joitakuita koukkuleuka ämmiä, jotka varoittivat teitä parisilaisten pahuudesta ja petoksista."
"Ei, prinssi! Minä tapasin siellä kolme herraa, kolme nuorta miestä, jotka eivät myöskään ennestään tunteneet toisiansa; vaan saivat samoin, kuin minäkin kiittää sadetta ja huonoja teitä viivytyksestään Makonissa. Kaikeksi ihmeeksi edustivat nämät kolme herraa kolmea eri kansallisuutta: ensimmäinen oli englantilainen, toinen espanjalainen, ja kolmas ranskalainen. Mutta kaikki kolme olivat he nuoria, iloisia, suloisia ja sivistyneitä herroja. Kahdella heistä oli ollut sama kohtalo, kuin minullakin, ja täytyivät siis viipyä Makonissa seuraavaan päivään, antaaksensa vaunujensa käydä tarpeellisten korjausten alaisiksi. Mutta ranskalainen odotti kyyti-vaunuja, jotka hänet veisivät Parisiin, mutta nekin läksivät vasta seuraavana päivänä."
"Me olimme ehkä kaikki neljä tulleet ruoka-saliin vahvassa aikeessa, huvittaa itseämme, maksoi mitä maksoi. Se oli kuitenkin varma, että me löysimme huvituksen, ja kukin koitti olla toistaan sukkelampi, nerollisempi yhteiseksi iloksemme niin, että päivä kului meistä mitä ihanimmasti ja kiiruimmasti. Me olimme yhdessä myöhään ehtooseen asti, ja kun ravintolan isäntä ilmoitti meille, ett'emme vielä seuraavanakaan päivänä pääsisi lähtemään syystä, että vaunujemme korjaukset eivät olleet likimainkaan valmiit, niin tyydyimme me siihen jotakuinkin; sillä me olimme varmat siitä, että voimme seuraavankin päivän viettää vielä yhtä hauskasti ja ystävällisesti, kuin ensimmäisenkin."
"Ja siinä emme pettyneetkään. Seuraava päivä oli edellisen kaltainen, kuitenkin sillä eroituksella, että nyt olimme jo likemmin tutustuneet toisiimme, ja taisimme niin muodoin avo-sydämmellisemmästi ja vapaammin ilvehtiä keskenämme."
"Minä luulen," sanoi Voltaire, "tahi paremmin minä pelkään, että kavala ravintolan isäntä keksi etuansa valvoa niin, ett'ei vaunujenne korjaus päättynyt vielä kolmantenakaan päivänä."
"Oikein arvaatte; niin tapahtuikin. Meidän täytyi viipyä vielä kolmaskin päivä, ja samana kolmantena päivänä keksein minä, pahaksi onneksi kyllä, että kolmen herran iloisuus oli kadonnut, ja että he kaikki kolme olivat rakastuneet minuun. Toinen kadehti ja luuli toistaan, ja kukin pyysivät he jäädä kahden-kesken kanssani, vakavilla valoilla vannoaksensa minulle rakkauttaan, ja loihtemaan minussa vasta-rakkautta itseensä. He rupesivat vihaamaan toisiaan ja tuntemaan vasta-hakoisuutta toistensa läheisyydestä; ja ilo ja iloinen ivailu haihtuivat peräti."
"Silloin päätin minä," jatkoi Klairon, "tehdä pikaisen lopun tästä ikävästä tilasta, ja kutsuin sen tähden nuoret herrat omaan huoneeseeni. Ja kun he tulivat juoksujalkaa ylös siinä toivossa, että tapaisivat minut yksinäni, ja kiukuttelivat siitä, että tapaavat luonani myöskin kanssa-kosijansa, niin sanoin minä heille:
"Te rakastatte minua kaikki kolme; te olette sen minulle itse-kukin puolestanne sanoneet ja pyytäneet minulta vasta-rakkautta. Ja tämän tehtyänne olette te käyneet kiukkuisiksi, lyhyt-nenäsiksi ja tukaliksi; naurun verosta te riitelette keskenänne, ja leikin verosta kinailette. Minä en kärsi kinasteluja ja musta-sukkaisuutta. Ja päästäkseni sellaisista vasta-hakoisuuksista, vuokraan minä itselleni kohta vaunut ja matkustan pois, puhumatta teille enään sanaakaan, ell'ette lupaa täyttää niitä ehtoja, jotka minä teille te'en."