"Kaikki kolme vannoivat ilolla täyttävänsä ehtoni, saadaksensa minut jäämään vielä ravintolaan ja olemaan heidän kanssansa ajan, joka vielä oli odotettava ravintolassa."
"Niinpä siis," jatkoin minä, "kuulkaa minun ehtojani. Älköön yksikään teistä rohjetko koko päivänä puhua minulle sanaakaan rakkaudesta; mutta koettakoon kukin voittaa minun vasta-lempeni siten, että hän osoittaa itsensä niin rakastettavaksi, taitavaksi ja suloiseksi, kuin suinkin mahdollista, ja pyytää iloisuudellaan, sydämmellisellä leikillisyydellään, ja miellyttävällä käytöksellään valloittaa minun sydäntäni. Mutta että rakkaudella on myöskin joka-päiväinen puolensa ja pidetään myös jonakin kauppa-asiana, niin tehköön kukin teistä tarjouksensa minulle kirjallisesti tänä iltana sitten, kun olemme eroinneet toisistamme. Kirjeessään mainitkoon hän, mitä hän oikeastaan anoo minulta ja mitä hän minulle tarjoaa."
"Oivallista!" huusi Voltaire, "te näyttelitte siellä huvinäytöstä, niin mainiota, että minä kadehdin sen keksijätä, laulu-lintuseni! Minä olisin mielelläni ollut saapuvilla teidän kolmen kosijanne henkisessä kilpailussa."
"Tosiaankin oli se henkinen kilpailu," sanoi Klairon hymyellen. "Ja minä tunnustan mielelläni, että se päivä oli hauskin ja iloisin päivä minun elämässäni. Kolme kosijaani osoittivat erinomaista suloutta. Kukin kokivat he tarjota minulle neronsa ja sukkeluutensa todellisia ilotulia sytytettäviksi ja siten so'aista silmiäni, ett'en näkisi toisten kilpailijain ilo-tulia laisinkaan."
"Mutta minä nä'in kaikki, ja huomasin kaikki kolme yhtä suloisiksi, ja seuraus siitä oli se, ett'en voinut rakastua heistä yhteenkään. Myöhään ehtoolla erkanimme me toisistamme, levätäksemme ja nukkuaksemme iloisimman ja viattomimman riemullisuuden väsymyksestä. Seuraavana aamuna, kun heräsin, tapasin minä kolmen kosijani kirjeet pöydälläni."
"Olisinpa oikein mielelläni lukenut mokomat kirjeet," huudahti Soubise'n prinssi. "Ja minä lyön vetoa siitä, että ne olisivat huvittaneet minua enemmän, kuin Sevignén rouvan kirjeet, kaikki yhteensä."
"Kyllä ne olivatkin yhtä huvittavat, kuin alkuperäisetkin," jatkoi Klairon. "Ensimmäinen oli englantilaiselta, Mylordi Toweskin'ilta. Hän tunnusti minulle kirjeessään, että hän oli tehnyt lupauksen, ei menevänsä koskaan naimisiin, koska kolme hänen ystävistään oli naimisen kautta joutunut peräti onnettomiksi. Kuitenkin toivoi hän suurille omaisuuksillensa perillistä, ja vastustamattomasti kiedottuna minun kauneudellani ja suloisuudellani, oli hän, jos minä sen sallisin, valinnut minut antamaan hänelle perillistä. Hänellä ei ollut ketään muita sukulaisia, ja sen tähden asettaisi hän minut ja lapsensa ainoiksi perillisiksensä."
"Tosiaankin englantilainen rakkaudentunnustus," sanoi Voltaire nauraen. "Minä lyön vetoa, että mainittu lordi oli joku punatukkainen irlantilainen, jolla perunat pakoittivat päässä."
"Älkäämme keskeyttäkö Klairon'ia, herra kuolematon," sanoi prinssi innokkaasti. "Minä olen utelias, saada tietää, mitä niissä kahdessa toisessa kirjeessä oli. Mitä kirjoitti espanjalainen?"
"Espanjalaisen kirje oli kirjoitettu täydellä kastilialaisen jalolla ylevyydellä. Don Juantas vannoi minulle, että minä kaikkein taivaan tähtien joukossa olin loistavin. Minun silmäni olivat kaksi aurinkoa, jotka valaisivat maailmaa, ja minun kasvoni kauniimmat, kuin kuu, joka valaisee yöllä. Siitä hetkestä, jolloin hän minut näki, ovat tuliset liekit kuluttaneet hänen sydäntänsä; mutta kuitenkaan ei hänellä ollut rohkeutta, pyytää minulta jotain todistusta minun suosiostani, vaan minun pitäisi salliman hänelle kuitenkin se toivo, että hän vähitellen, ehkä kymmenessä vuodessa, onnistuisi voittamaan minun rakkauteni. Ja tämä toivo olisi hänelle jo taivainen lahja, jonka edestä hän uskaltaisi vastalahjana tarjota minulle kahden-tuhannen arvoisen koristeen hohto-kivistä."