"Piru-vieköön, sepä espanjalainen oli ujo!" huusi prinssi nauraen. —
"Minä — — —"
"Teidän Korkeutenne," keskeytti Voltaire häntä, "Te olette jo edellä sanonut, ett'emme saisi keskeyttää suloista kertoilijaamme. Totelkaamme tätä sanaa! Minä olen kovin utelias, saada kuulla, mitä ranskalainen kirjoitti. Kuinka kirjoitti hän, suloinen Klairon? Mitä taisi ranskalainen tarjota, voidaksensa voittaa kahden edellisen tarjouksia? Mitä kirjoitti hän?"
"Ranskalainen rakastajani kirjoitti, että hän tahtoi suoraan sanoa minulle, että oli tosin köyhä maallisista omaisuuksista, mutta sitä rikkaampi rakkaudesta. Hän tunnusti minulle suoraan, että hän aikoi matkustaa Parisiin etsimään onneansa; ja ett'ei hänellä sillä kerralla ollut muuta, kuin koiransa ja parikymmentä markkaa rahaa. Koiransa oli hänen ainoa ystävänsä koko maailmassa; parilla-kymmenellä markallansa aikoi hän maksaa matkansa Parisiin ja elää sillä siellä päivän ennen, kuin hän etseisi jotain paikkaa itsellensä. Mutta kuitenkin, todistaaksensa minulle rajatonta rakkauttansa minuun, tarjosi hän parikymmentä markkaansa lahjaksi minulle, ja tahtoi ilolla kävellä jalkasin Parisiin ja kuolla nälkään, jos minä myöntäisin hänelle vain yhden onnellisen tunnin keskustelun, ilman mitään vieraita-miehiä."
"Minä luulen, että te myönsitte sen hänelle," sanoi Voltaire. "Te taivuitte nuorukaisen pyyntöön; nuorukaisen, joka tarjosi teille suuremman lahjan, kuin espanjalainen ja englantilainen yhteensä; sillä he tarjosivat ylöllisyydestänsä; mutta nuorukainen, hän tahtoi antaa teille kaiken kultansa ja omaisuutensa uhriksi. Hän uskalsi henkensä yhden onnellisen tunnin tähden."
"Rauhoittakaa mielenne, te kuolematon!" sanoi Klairon hymyten ja loi ujostellen katseensa maahan. "Minä pelastin hänen henkensä, ja annoin hänen pitää kaksi-kymmentä markkaansa."
"Mitenkä niin? Halveksuitteko te rakastuneen sydämmen jalo-mielistä lahjaa?" kysyi Voltaire pahastumalla.
"Ja minä ylistän teitä," sanoi prinssi, "että te piditte häntä espanjalaisen kahta-tuhatta parempana. Enkö minä arvaa oikein? Te annoitte ranskalaiselle koiransa ja rahansa takaisin ja annoitte hänen matkustaa kahdella-kymmenellään posti-vaunuissa Parisiin?"
"Hyvä prinssi," sanoi Klairon nauraen; "luuletteko minua todellakin niin julmaksi? Luuletteko, että minä sallein köyhän nuorukaisen maksavan ainoilla rahoillansa paikkansa posti-vaunuissa, koska hän voi saada paikan minun vaunuissani ihan ilmaiseksi?"
"Oikein, laulu-lintuseni, oikein!" huusi Voltaire. "Te teitte jalon ja ylevän sydämmen taivaallisen tuhlaavaisuuden jälkeen. Te annoitte espanjalaisen ja englantilaisen ajaa e'es-päin omilla roskillansa, ja otitte ranskalaisen teidän vaunuihinne. Myöntäkää nyt vain, jumaloitu Klairon, että te hiukan kuitenkin rakastitte sitä nuorta huliviliä."
"Kuitenkin olin minä kyllä varomaton, ett'en ryövännyt häneltä pois sitä uskoa," huokasi Klairon. "Hän perusti hyvyyteeni peräti kohtuuttomat vaatimuksensa. Mutta, hyvät herrat, minun kertomukseni on nyt lopussa. Minä luulen, että te siitä käsitätte vastaukseni teillen, ja suotte minulle anteeksi."