"Se on, te hyljäätte minut samoin, kuin hylkäsitte englantilaisenkin," sanoi prinssi.
"Ja minulta ryöstätte te kaiken toivon samoin, kuin teitte espanjalaisellekin?" kysyi Voltaire. "Te ette tahdo istua vieressäni kuolemattomain istuimella?"
"Minä tahdon koettaa, enkö yksinänikin voi ansaita itselleni hiukan kuolemattomuutta ja kunniaa," sanoi Klairon hymyten. "Voltairella on oikeus: minä rakastan mainetta ja suosin niitä miehiä, jotka pitävät minun ansainneena heidän rakkautensa. Hyljääkö kuninkaallinen prinssi ja kuolematon runoilija minun ystävyyteni, jonka minä rehellisestä sydämmestä tarjoan heille kumpaisellekin?"
"Voi kuitenkin! Jumalan lämpimän ambrosia-ruu'an verosta, jota me halajamme, tarjoatte te vain kylmää ruokaa," puheli nyt Voltaire. "Mutta kun minulla on nälkä, niin syön minä sitäkin, ja lohdutan itseäni sillä, että — — — Mutta kuka siellä niin kovasti puhuu? Kuka?"
"Klairon!" huusi vieras-huoneessa joku kovalla äänellä. "Missä Klairon? Minun pitää, minä tahdon nähdä Klairon'in. Ei kukaan voi minua pidättää, eikä estää pääsemästä hänen tykönsä!"
"Ah, se on hän!" huokasi Klairon.
"Kaksi-kymmentä markkanenko?" kysyi prinssi.
"Niin, sitä pahempi! Hän rakastaa vieläkin minua, ja väittää, että hänellä on oikeus vaatia minun vasta-rakkauttani. Mutta minä tahdon tehdä sille lopun, ja nyt kohta. — Tulkaa, herrat, kanssani vieras-huoneeseen!"
Ja pää kekassa ja posket punasta hehkuen ja vihasta säihkyvin silmin meni Klairon vieras-huoneeseen.
"Päästäkää minua, herrat!" huusi vieras-huoneessa äskeinen ääni. "Antakaa minulle tietä! Minä tiedän Klairon'in olevan yksityishuoneessaan. Minä tahdon ja minun pitää saada nähdä hänet."