"Te saatte nähdä hänet, herra!" sanoi Klairon ja astui vakaana esiin. "Tässä minä olen. Mitä te tahdotte, ja mitä teillä on minulle sanomista?"
Herrat aukasivat rivinsä ja eräs nuorukainen syöksyi siitä esiin ja viskausi kovasti kiljahtaen Klairon'in jalkoihin. "Mitäkö minulla on teille sanomista?" sanoi hän innolla, ja kohotti kauniit, surusta ja kärsimisestä hehkuvat kasvonsa ylös Klairon'in puoleen. — "Minulla on sanottavana se, että minä rakastan teitä, rakastan rajattomasti, ja ett'en minä voi, enkä tahdo elää ilman teitä."
"No, perhana-vieköön!" huusi markisi de Solanges. "Sitä samaahan me kaikki sanomme; mutta tuo julma jumalatar ei ole sitä kuulevinaankaan."
"Mutta hänen pitää kuulla," huusi nuorukainen, ja viskasi vihaisen katseen markkisin puoleen. "Niin, hänen pitää kuulla minun rakkauttani. Minä tahdon sen, minä vaadin sen, ja minulla on siihen oikeus; sillä minä rakastan häntä rajattomasti. Ja kunniallisen miehen rakkaus antaa rakastajalle oikeuden siihen naiseen, jota hän rakastaa. Klairon, minä rakastan teitä!"
"Herra!" sanoi Klairon jäykästi ja totisesti, "sitä olette te jo kolme vuotta ehtimiseen minulle sanonut, kunnes olette nyt minut peräti kyllästyttänyt sillä. Minä kielsin teitä sen tähden tulemasta tyköni, että minä vihaan kaikkea kyllästymistä. Minä kielsin portin-vartijani laskemasta teitä koskaan enään sisälle; minä annoin käskyn palvelijoilleni, että, jos teidän onnistuisi kuitenkin tunkeutua sisälle, he karkoittaisivat teidät väki-vallalla pois; minä lähetin teille kirjeenne avaamattomina takaisin. Millä oikeudella te siis uskallatte tunkeutua vielä tänne? Te sanotte ehkä: sillä oikeudella, jonka rakkaus teille antaa. Mutta minä olen teille jo kolmen vuoden ajan joka päivä sanonut, että minä halveksin teidän rakkauttanne. Mitenkä te siis uskallatte pakoittaa minulle jotain, jota minä en tahdo, hyvä herra Dubois?"
"Klairon!" huusi nuorukainen, hyppäsi ylös ja asettausi vihaisella katseella hänen eteensä. "Älkää pakoittako minua ryhtymään viimeiseen keinoon. Älkää minua suututtako enemmän, muutoin minä sanon kaikille näille herroille, mistä minun rohkeuteni on kotoisin, tunkeutua teidän kieltoanne vastaan teidän tykönne tänne."
"Minä säästän teiltä sen vaivan, ystäväni," sanoi Voltaire kylmäkiskoisesti ja ivallisesti. "Minä kerron näille herroille syyn teidän rohkeuteenne. Siihen on neiti Klairon'in jalomielisyys ja hyvyys yksinänsä syynä. Kuulkaapas nyt, hyvät herrat, miten Klairon tuli tuntemaan tämän herran. Klairon tapasi hänet maantiellä noin kolme vuotta sitten. Hän tunnusti Klairon'ille, ett'ei hänellä ollut mitään muuta, paitsi koiransa ja kaksikymmentä markkaa rahaa; ja että hänen täytyi mainituilla ainoilla markoillansa lunastaa itsellensä istuma-sija posti-vaunuissa, ell'ei Klairon olisi niin jalomielinen, että ottaisi hänet vaunuihinsa. Klairon teki sen; hän otti vaunuihinsa herra Dubois'in ja toi hänet Parisiin. Klairon auttoi häntä ja esti hänet nälkään nääntymästä. Siitä ajasta alkain kiusaa nyt herra Dubois hyväntekijätärtänsä rakkaudellansa. Että Klairon otti hänet vaunuihinsa, niin luulee hän voivansa pakoittaa häntä myöskin suomaan itsellensä sijan sydämmessänsäkin. No, puhukaapas nyt, herra Dubois, eikö asia ole niin. Enkö ole puhunut totta?"
Nuorukainen huokasi raskaasti. Hänen suuret, siniset silmänsä tapailivat tuskallisesti Klairon'ia, joka kuitenkin koki välttää hänen katsettansa. Kun nuorukainen huomasi sen, niin kuvaantui katkera hymy hänen kauniilta, surusta sortuneilta kasvoiltansa. Hiljaisesti laski hän kätensä Klairon'in käsivarrelle ja taivuttain itsensä hänen puoleensa, kuiskasi hän: "älä pelkää, Klairon; minä en ilmoita sitä, mitä sinä salaat!"
"Herra!" sanoi Klairon ja vetääntyi ylpeästi takaisin hänestä. "Minulla ei ole mitään yhteisiä salaisuuksia kanssanne. Teillä ei ole mitään minusta sanottavata, jota ei, ken hyvänsä voisi tietää."
"Puhukaa mieluummin meidän kanssamme, herra Dubois," sanoi Voltaire.
"Vastatkaa minulle kauniisti, enkö minä ole puhunut totta^"