"Hei, helkkarissa!" huudahti prinssi. "Te sanotte Klairon'ia kunnian-himoiseksi"
"Minä sanon, että hän rakastaa mainetta ja kunniaa samoin, kuin minäkin niitä rakastan, ja samoin, kuin kaikki muutkin ylevät sielut niitä rakastavat; sillä maine on, kuten Tacitus sanoo 'viisasten himo.' Ja Klairon on viisas, vaikka onkin vasta kolme-kolmatta. Nyt, Klairon, minun taiteen-jumalattareni, minun viisauden-kukkaiseni, nyt minäkin puhun teille. Minä olen kuullut prinssin tunnustuksen, on siis kohtuullista, että hänkin kuulee minun tunnustukseni. Minäkin rakastan ja jumaloitsen teitä, Klairon! Niin, niin! Älkää naurako ihanaiseni; älkää kohotelko olka-päitänne, prinssi! Minä rakastan Klairon'ia, vaikka olenkin kahden-kuudetta; sillä sen miehen rakkaus, joka on kauvan elänyt ja paljon rakastanut, ja sittenkin uskaltaa vielä sydämmensä jättää myrskyille, — niin, sen miehen rakkaus on innollisempi, hehkuvampi, uskollisempi ja kestävämpi, kuin nuoren miehen. Vanha mies tietää nimittäin, että hän on ehtinyt jo viimeiseen onnensa unelmaan, ja rippuu siinä, kuin hukkuva siinä korressa, joka pelastaa hänet kuolemasta. Ihana Klairon! Minä olen hukkumaisillani; minä olen vaipumaisillani vanhuuteni hautaan, pelasta minut vielä neljäsosaksi tuntia kuolemasta; anna minun sydämmeni kiintyä sinuun; ojenna minulle sinun rakkautesi korsi! Minä maksan sen sinulle kuolemattomuuden istuimella. Minulla on kuolemattomuuden tuoli! Ylpeät Akademian herrat luulivat ett'ei Arouet Voltaire olisi ollut kuolematon, ell'eivät he olleet hänelle siinä vähän apuna, ja sen tähden ovat he juuri tänä päivänä armostansa tarjonneet hänelle yhden heidän neljästä-kymmenestä istuimestansa. Se on kylliksi leveä meille kummallekin, Klairon, ja minä tarjoan sinulle sijan vieressäni, minun tuolillani. Anna minulle kätes! Taiteen-jumalattaret asettavat sinun minun kanssani tälle kuolemattomuuden tuolille. Minä vannon sinulle, että Voltaire ottaa elämänsä ihanimmaksi pää-määräksi, tehdäksensä Klairon'insa kuolemattomaksi ja kiertää hänen ihmeellisen päänsä ympärille maineen ja kunnian loistavan kiehkuran. Ainoastaan rakkauteni Klairon'iin on oleva minun laulun-jumalattareni, ja kiihoittava minua minun jaloimpiin runoteoksiini! Minä lupaan hankkia sinulle aina tilaisuutta uusiin voittoihin, uuteen maineen ja kunnian hekumaan!"
"Hyvin puhuttu, Voltaire!" huudahti prinssi hymyten. "Nyt tahdomme kuulla, minkä vastauksen Klairon antaa meille; sillä vastata hänen täytyy, ja me vaadimme hänen vastaamaan. Hänen pitää myös vastata, kumpaisen hän meistä valitseepi. Minä tarjosin hänelle kuolevaisten aarteita; te tarjoatte hänelle kuolemattomain kunnian; minä tarjosin hänelle nautinnoita, te tarjoatte hänelle mainetta ja kunniaa. Siis, Klairon, puhukaa nyt! Kumpasen meistä kahdesta te valitsette? Vaikenetteko, ihanaiseni? Hymyilettekö meille vain kuninkaallisella ylönkatseella? Perhana-vieköön, selittäkää kuitenkin meille, mikä teitä naurattaa!"
"Minua naurattaa eräs muisto, prinssi," vastasi Klairon, ja hänen poskensa, jotka muutoin tavallisesti olivat kalveat, kuin puhtain alabasteri, yhtäkkiä punettuivat, ja vaikuttivat hänen ihanuudellensa uuden, ihmeellisen viehätyksen.
"Niin, minua naurattaa eräs muisto," jatkoi Klairon elävästi. "Minä puhun teille molemmille, te kuninkaallinen prinssi ja te kuuluisa runoilija, minun muistoni, joka myöskin olkoon vastauksena teidän kummankin tarjoukseenne. Tyydyttekö te siihen?"
"Mitäpä minä siihen sitten voin, vaikk'en olisikkaan," vastasi prinssi ja nosteli olka-päitänsä. "Te olette minun onneni jumalatar, ja minun täytyy siis kuulla, mitä te minulle ajattelette päättää."
"Ja minä," sanoi Voltaire, ja kävi istumaan erääseen nojatuoliin, "minä iloitsen Klairon'in muistosta; sillä jospa hän haavoittaakin sydäntäni, niin virkistää hän kuitenkin sieluni voimia; ja siinä, missä rakastelija häviää, voittaapi runoilija."
"No niin!" huusi prinssi maltitonna. "Kertokaa nyt siis meille teidän muistelmanne!"
"Minun muistelmani," sanoi Klairon miettien. "Niin, minä kerron teille kummallekin sen, ja todistan teille molemmille samalla minun kunnioittavaisuuteni ja luotettavaisuuteni. Minua nimitetään ylpeäksi Klairon'iksi, minua syytetään sydämmettömyydestä; sydämmettömyydestä kuitenkin rakkauden suhteen, ja ehkä se tulee siitä, että kauniit herrat hovissa ja rikkaat herrat kaikkialla tuhlaavat paljon vaivaa, sytyttääksensä minussa rakkautta. Se on kiista, jossa he kaikki vallan turhuudesta pyytävät päästä voittajaksi. Sen tähden minua runsaasti suositaan, ja annetaan lahjoja; he luulevat kullalla ja hohto-kivillä voivansa avata suljetun sydämmen, ja luulevat nukkuneen rakkauden herättävänsä lahjoilla. Te, prinssi, tarjoatte minulle rakkauteni edestä rikkauksia; te runoilija tarjoatte minulle kunniaa ja kuolemattomuutta. Mutta minä sanon teille totuuden: Klairon'in sydän on itse-pintainen kappale, ja että te sen ymmärtäisitte, niin kerron minä teille nyt minun muistoni:
"Kolme vuotta taka-perin oli Klairon vielä köyhä, tuntematon näyttelijätär, ja vaelsi kaupungista kaupunkiin, työllä ja tuskalla kokoillen maa-seuduilla itsellensä joitakuita lakastuneita laakerin-lehtiä, joita ylpeässä ja komeassa Parisissa ei oltu hänelle suotu. Mutta koko sielustani halasin minä kuitenkin Parisiin, maineen pyhään linnaan, jossa ainoasti totinen taiteilija saapi kuulijoiltansa kruunun. Lyon'issa, jossa minä siihen aikaan olin, suosittiin minua jota-kuinkin; käsien-taputukset olivat kauheat aina silloin, kun minä astuin esiin, ja hyvän-tahtoiset tehtailijat ja silkki-valmistajat, jotka nimittivät itsiänsä Lyon'in ylimyksiksi, lahjoittivat minulle hyvin paljon uusia vaatteita ja kauniita kankaita tyytyväisyytensä todistukseksi. Mutta Lyon oli ainakin maa-seudun kaupunki, ja silkin-valmistajain silkki-kankaat eivät olleet laisinkaan sen laakeriseppeleen kaltaisia, jota minä halasin."