"Teidän Korkeutenne, minä pyydän anteeksi!" sanoi hän nöyrästi; "mutta näytelmä tässä oli niin ihmeellinen, että jos Teidän Korkeutenne itse olisi sen nähnyt jossain minun kirjoittamissani näytelmissä, niin olisitte Te sydämmenne pohjasta nauranut rakkaudesta hehkuvalle rakastajalle, jolle sanaa 'häät' näytetään ristiinnaulitun kuvana, jolla valepukuinen perkele pakoitetaan näyttämään itsensä oikeassa hahmossansa."
"Se on tosi," lausui prinssi hymyillen, "mahtoi se olla kyllä sievä näytös. Mutta Klairon pelasi myös niin vietteleväisesti, että minä annoin pettää itseni ja pidin hänen ivansa totuutena."
"Mitenkä niin, prinssi? Luuletteko minun ivailevan?" kysyi Klairon ylpeästi. "Te uskallatte tarjota minulle palatsin, puolen-miljonan ruokarahat, kuninkaallisia pukuja, kallis-arvoisia ajopeliä, kauniita palvelijoita, ja kuitenkin häväisette te minua siten, että sanotte minun ivailevan, kun minä kysyn teiltä, milloinka meidän häämme olisivat pidettävät?"
"No, niin, ihanimpani," vastasi prinssi, "kyllähän se kysymys voipikin olla vain ivaa; sillä te tiedätte, että minä olen jo nainut, ja että minulla on jo puoliso."
"Vai niin; Teidän Korkeutenne muistaa sen toki vihdoinkin," sanoi Klairon ja kohotteli olkapäitänsä. "Teillä on puoliso, ja kuitenkin tarjoatte te minulle kaiken omaisuutenne, tahdotte omistaa minulle rakkautenne, sydämmenne ja henkenne. Minulle tarjoatte te rikkauksia, kuninkaallista prameutta, mutta kuninkaallisen prameuden ohella siveydellisen saastaisuuden häpeän; puolisollenne köyhyyden ja yksinäisyyden, mutta köyhyyden ohella loistavan, komean ruhtinaallisen arvonne, ja yksinäisyydessä lohdullisen tiedon puhtaasta viattomuudesta. Menkää, prinssi, jakonne on epä-tasainen. Miljonillanne ja hohto-kivillänne ette voisi palkita Klairon'ille sitä, mitä häneltä ryöstäisitte: hänen kunniansa, jaloutensa ja kuuluisan taiteilija-maineensa."
"Ah, se on minun Klairon'ini," huusi Voltaire innoissansa. "Näettekö minun Semiramikseni ylevyyttä; minun kuningattareni, joka polkee maailman jalkainsa alle ja leikittelee kuninkaallisten kruunujen, kuin Nyrnbergin lelujen kanssa."
"Se on tosi," sanoi prinssi nauraen. "Klairon on aina ihmeellinen; silloinkin, koska emme häntä käsitä. Minä lasken miljonia hänen jalkoihinsa, ja hän ei ota niitä."
"Ei; hän ei ota niitä," huusi Klairon hehkuen kiukusta. "Mitä minä huolin teidän miljonistanne; minä olen itse rikas. Te tarjoatte minulle palatsia; katsokaa ympärillenne, herra; te olette täällä minun palatsissani, ja niin, kuin minusta näyttää, on se sen kunnian arvoinen, että voipi ottaa kuninkaallisen prinssin vastaan. Minulla on myöskin hevoisia, vaunuja, hohto-kiviä ja komeita palvelijoita. Luuletteko, prinssi, että vähäkään enempi ja vähempi tämän kurjan maailman rääpäleitä voipi vietellä Klairon'ia? Kaikki nämät ovat katoovaisia; minua viettelee ainoastansa kuolemattomuus."
"Mitä; kuolemattomuus?" kysyi prinssi kavalalla naurulla. "Oletteko kaiken muun hyvän päälliseksi tullut jumaliseksi, minun ihanimpani? Sanokaa toki, mikä kuolemattomuus teitä viettelee. Min' en ymmärrä teitä."
"Antakaa anteeksi, Teidän Korkeutenne!" sanoi Voltaire innollisesti. "Minä ymmärrän kyllä, mitä meidän ihana taiteilijattaremme Klairon tarkoittaa, ja koska hän niin usein saattaa julkisuuteen minun ajatuksiani, niin sallikoon hän minun tällä kerralla sanoilla ilmoittaa hänen ajatuksiaan. Teidän Korkeutenne on tarjonnut Klairon'ille kaikkia maan aarteita, että hän niiden edestä lahjoittaisi teille vain hituisen rakkautta; Te olette tarjonnut hänelle kuninkaallisen saaliin; ja että Klairon antaisi sydämmensä sopessa Teille pienen asunnon, niin tarjoatte Te hänelle palatsin, joka varmaan kyllä varustettaisiin loistavimmilla ja kallehimmilla huonekaluilla, jopa suurimman linnan loistolla; — mutta Klairon ei ota tarjottua palatsia vastaan, sillä kaikkein sen huonekalujen, sohvien ja tuolien joukossa puuttuu kaikeksi onnettomuudeksi se ainoa tuoli, joka yksistänsä viettelee Klairon'ia, ja jota vastaan hän ehkä vaihettaisi rakkautensa ja sydänkäpysensä. Ja se ainoa tuoli on Teidän Korkeutenne, kuolemattomain tuoli. Tarjotkaa Klairon'ille yksi Akademian kuolemattomain neljästäkymmenestä tuolista, ja hänen sydämmensä taivutetaan ehkä yhden sellaisen tuolin kautta; hänen, jota ei rikkaudet houkuttele."