"Mitä? Prinssi!" keskeytti Klairon häntä ihmetyksen huudahduksella. "Tekö te siis olette se outo nainen, joka, kuten kamari-palvelijani sanoi, lähetti minulle tämän aamu-puvun?"
"Hyvin osattu, ihanaiseni," sanoi prinssi, hymyili ja nyökkäsi hänelle. "Te tiesitte sen kyllä, ja että te sen tiesitte, niin olitte te hyvä ja otitte lahjan vastaan. Minä kuulin herrain tuolla teidän vieras-huoneessanne sanovan, kun te tulitte meitä vastaan, että pukunne oli Saaban kuningattaren todellinen loistoisa aamu-puku. No, siis! Vastatkaa minun rakkauteeni, niin vannon minä teille, että minä lahjoitan minun saabalaiselle kuningattarelleni sellaisia kuninkaallisia pukuja, että tuo aamu-pukunne, joka teillä nyt on, näyttää niiden rinnalla vain halvan palkka-piian halvalta puvulta. Rakastakaa minua, niin lasken minä jalkainne juureen kaikki minun tavarani, minun henkeni, minun sydämmeni ja koko minun olemukseni!"
"Te lupaatte todellakin paljon," sanoi Klairon jollakin erityisellä ylpeällä äänenpainolla. "Te lupaatte minulle rikkauksia, äärettömiä rikkauksia, hehkuvan rakkauden, ja ijankaikkisen kiitollisuuden. Mutta yhden olette kuitenkin unhoittanut; juuri sen, jota minä pidän pääasiana."
"Nimittäkää se, mun ihanimpani," huusi prinssi innolla, "sanokaa, mitä olen unhoittanut tarjota teille, ja rakkauteni kautta vannon minä teille, ett'ette turhaan ole minua siitä muistuttanut! Minä lasken sen teidän jalkoihinne, olkoon se, mitä hyvänsäkin."
"Ainoa, jonka olette unhoittanut, prinssi, on yksinkertaisesti se, että ette ole minulle sanonut, minä päivänä lahjoitatte minulle kaikista kalleimpanne. Minä päivänä annatte te minulle nimenne?"
"Mitä nyt; nimeni?" kysyi prinssi.
"Niin; koska olette minulle tarjonnut kaikki muutkin omaisuutenne, rikkautenne, sydämmenne, henkenne, niin yksinkertaisesti seuraa siitä myös, että te koroitatte minut puolisoksenne. Siis, sanokaa nyt, prinssi, milloin olette määränneet häämme pidettäviksi?"
Prinssi hämmästyi aivan, kuin olisi hän saanut kärmeeltä piston.
"Häämme?" lausui hän ihmetellen.
Hänen takanansa kajahti kova nauru, iva-nauru; ja kun prinssi kääntyi vihaisena, katsoakseen taaksensa, niin näki hän siellä sen, mitä Klairon oli jo kauvan nähnyt: hän näki Voltaire'n häjyn, nerosta ja iloisuudesta loistavan naaman. Ollessaan Klairon'in ystävä ja runoilia uskalsi Voltaire sen, mitä muut eivät uskaltaneet, nimittäin ilmoittamatta ja kutsumatta tulla sisälle Klairon'in kaikkein-pyhimpään ja näkymättömänä todistajana kuunnella prinssin juhlallista rakkauden-tunnustusta.
Nyt, kun prinssi nousi tuolistaan kiukkuisena ja vihastuneena, kiirehti Voltaire esiin, kumarsi syvään ja kunnioittavaisesti prinssille, ja sanoi: