Eikö tämä ollut siis tapaus, joka voi panna koko Parisin liikkeelle ja ahdistaa kaikkia aivoja?
Jo aikasin aamulla vallitsi siis Bourdonnerie-kadulla vilkas liike. Saman kadun keski-paikoilla seisoi näyttelijätär Klairon'in mahtava ja kaunis palatsi. Vaunut toistensa perästä nähtiin seisahtuvan palatsin edustalle, ja niistä nousevan herroja kullalla kirjaelluissa sametti-puvuissa, kullatut koru-kalvat sivuilla roikkuvina ja suuret kukkais-kimput leveöillä kurttu-kalvoisilla varustetuissa käsissä. Juhlallisen näköisinä astuivat herrat kukkais-kimppuinensa näyttelijättären palatsiin, ja kulta-kauluksinen palvelija portilla ei näyttänyt pitävän sitä minään kummana, että niin paljon komeoita herroja taloon tuli kauniine kukkinensa aivan, kuin kantamaan kiitos-uhriansa kukkaisten jumalattarelle. Hän seisoi nyt vain vieläkin juhlallisempana tavallistaan ja katseli komeoita herroja sen miehen arvollisuudella, joka tietää olevan vallassansa sekä avata että sulkea taivaan kuolevaisille kurjille, ja joka oli nyt tänä päivänä niin armollinen, että laski kaikki sisälle pyrkijät taivaaseen, s.o. neiti Hippolyte Klairon'in suureen vastaan-otto saliin, jossa he saivat jumalattarellensa tehdä hänelle tulevan palveluksen.
Samassa salissa kihisi nyt puolen-päivän aikaan lauma korkea-arvoisia suuria herroja, ja huone tuoksui, kuin kukkaishuone niistä ihanista kukista, joita herrat pitelivät vielä käsissänsä, ett'eivät olleet niitä vielä saaneet antaa jumalattarellensa. Hippolyte Klairon ei ollut vielä noussut ylös, hän ei ollut vielä alentanut itseänsä niin, että olisi sädehtivänä aamu-tähtenä näyttäytynyt odottaville ihantelijoillensa. Hän viipyi vielä kapinetissaan ylähällä, jonne kaikkein herrain kaipaavat katseet kohousivat sädehtien sen suljettua ovea kohden.
Viimein avautuivat suljetut portit, ja yleinen iloinen liike syntyi herrain kesken. Kaikki tunkeusivat he esiin, sillä ylhäällä seisoi nyt avatussa ovessa Hippolyte Klairon. Ikään, kuin joku itämainen kuningatar loisti hän ihmeellisessä lumoovassa puvussansa, jota hän nimitti aamu-puvuksensa, ja jonka kallis-arvoisuus ja komeus olisi sopinut mille kuningattarelle hyvänsä. Pitkä, valkoinen kullalla kirjaeltu atlas-hame isoissa laskoksissa kätki hänen ylevän vartalonsa aina alas jalkoihin asti, joita taas peitti valkoiset, kalliilla helmillä ja kivillä koristetut atlas-tohvulat. Leveä, kultainen, rupiineilla ja hohto-kivillä kaunistettu vyö piti hameen koossa vyötäisillä. Leveät ja avoimet hihat jättivät hänen ihanat käsi-vartensa paljaiksi, joissa kultaiset, kalliilla kivillä kaunistetut rannerenkaat loistivat. Tukkansa, vielä kampaamatonna ja hajallansa, riippui luonnollisina, järjestämättöminä, mustina kiharoina niskassa ja poskilla, ja oli sidottu ainoasti kultaisella nauhalla, joka vanhain roomalais-naisten tavan mukaan kiersi hänen otsaansa ja riippui sitten alas molemmin puolin päätä. Ja tämä loistoisa, todellakin kuninkaallinen puku soveltui hyvin Klairon'in kasvoin kanssa yhteen, jotka myöskin tosiaankin olivat kuninkaalliset.
Hänen leveätä ja korkeata otsaansa ympäröitsi majesteetillisuus ja jalous; suuret, mustat silmänsä, joissa loisti jalo hehku, osoittivat ainoasti intoa, ylpeyttä, vihaa ja suuruutta, eikä koskaan mitään hellempiä tunteita; sievä, vähän kaareva nenänsä muistutti roomalaisen keisarinnan, Julian kuvaa, ja loi hänen kasvoillensa arvollisuutta ja jaloutta; pieni suunsa, purppuran-punasine ja sievine huulinensa, osoitti aina puoleksi halveksivaista, puoleksi pilkallista hymyä, joka kuitenkin joskus selkeni ihmeelliseksi suloisuudeksi ja lempeydeksi, joka täytti ilolla ja onnella sen onnellisen, jolle se tuli osaksi jonakin erityisenä suosion-osoituksena. Hänen kasvoinsa kaunis ja jalo muoto olisi kelvannut itse Fidialle malliksi hakatessaan Juno-jumalattaren kuvaa. Ja jumalainen tosiaankin oli hänen päänsä jalo ryhti, hänen komea ja loistava vartalonsa, jonka kauniit, todella ihanat kaunistukset olivat puhdas itsensä-kieltämys ja ankara siveys.
Sellainen oli Hippolyte Klairon, mainio näyttelijätär "Theatre Français'ssa"; sellainen se jumalatar, joka seisoi nyt huoneensa ovessa, ihastuneiden ihailijainsa edessä, ja valaisi heitä, odottavia loistoisia herroja lempeällä hymyllänsä, kuin aurinko, koska se kasvonsa näyttää.
Ja kaikki nämät herttuat ja prinssit, nämät markkiisit ja maaherrat, nämät kreivit ja paroonit, kaikki nämät Ranskan korkeimman vanhan aatelin herrat kiirehtivät nyt syöksemällä näyttelijätär Klairon'in tykö, saadaksensa häneltä katseen, sanan ja herättää hänen huomiotansa ja tarkkaavaisuuttansa tällä hetkellä.
Mutta tänä päivänä ei Klairon näyttänyt havaitsevan, eikä huomaavan ketään. Ylpeänä, pysty-päänä kulki hän aina huoneen keskelle saakka. Sitten vasta tervehti hän hitaisesti ja arvokkaasti kaikille puolille, ja soi armossansa milloin jollekin markkisille, milloin herttualle jonkun erityisen nyökkäyksen, tahi vähäisen käden-puristuksen.
Ihailijansa tunsivat tämän tervehdys-tavan; he olivat jo siihen tottuneet, että Hippolyte Klairon myöskin jokapäiväisessä elämässä näytteli niiden kuningattarien ja sankarittarien osaa, joita hän joka ilta teaterissa näytteli sellaisella arvollisuudella ja suuruudella, että, kuten hän itse sanoi, "oli hän kuningatar aina, ett'ei hän koskaan unhottaisi tehtäväänsä." Herrat imartelivat häntä siis siten, että salleivat hänen kotonansa myöskin näytellä samoja kuningattaren osia, joita hän näytteli teaterissa, ja kunnioittivat häntä sen tähden aivan, kuin olisi hän ollut hallitseva kuningatar, jonka kunnioittamiseen he nöyrinä ja alamaisuudessa tulivat.
Ja tämän kunnioittamisensa todistukseksi laskivat nyt herrat kukin ihmeelliset kukkais-kimppunsa jumalattarensa jalkain juureen. Monet näistä kukkais-kimpuista olivat sidotut kalliilla helminauhoilla, tavallisen nauhan verosta, ja luonnollisten kukkain välistä nähtiin usein kalliita kiviä, ja ruusuja jaloista hohto-kivistä. Mahdottoman suurena kiehkurana makasivat nyt kukat ja kukkais-kimput Klairon'in jaloissa, ja itse seisoi hän siinä keskellä ylevänä, ylpeänä kukkaisten jumalattarena.