Syy paistoi korkehin tähdin,
kun taattoni majasta lähdin.
Rypältertut hohtivat puussa,
vesi kirmasi virran suussa.
Syysrypäleviinistä juovuin,
kun taattoni tanhuilta luovuin.
Elon pettävän polkuja pitkin
niin harhasin, nauroin ja itkin.
Meni päivä ja taas tuli ilta…
Vei viikkoja elämän kilta.
Vei vuosia maailmanranta,
suru summaton kuin merensanta.
Vei ystävän toivottuni…
Ikä kullainen lensi kuin uni.
Nyt outohon aamuhun havaan,
kuin lapsi sen merkkejä tavaan.
Lume silmässä lie tai taika:
mik' on tämä maa, tämä aika?
Ma kunne oon joutunut, kunne?
En ihmistä ainoaa tunne.