Vaikk' oonkin hiekkasiru tyhjä, kuollut, siit' tuli, vesi käyvät taistoaan, nuo periviholliset: jää ja helle. Vaikk' olevaisen tunnen turhuuden päin korkeutta tuuless' suhisen tai hehkun niinkuin laava uomassaan, ain' uupuin mykkänä maan sydämelle…
Tää ajast' aikaan kohtaloni on tää turha taisto, kaipuu rauhaton. Mull' ikuinen on suru suurempaan.
SFINKSI LAULAA.
Tuul' aron ääriä nuoleva vain minun itkuni kuulee, vain ikivalvoja yö, vain salankatsoja kuu. Kuormien kantaja oon tuhatvuosien sammalpäinen: näin, mitä nähdä ei saa kuoleva ainoakaan. Näin sydän-onkalot maan, keräympyrät ihmiskäärmeen. Siksi oon arvoitus, oon salakammio syyn.
Ah, jumaloitanne julmia, maan asujat, rukoelkaa, että ei milloinkaan, sois kivihuuleni nää! Jos kuka lauluni kuulis, kauhusta patsahaks paatuis eess' elon inhuuden, maan peripettäjän tuon. Irstaus hääilovuoteen tai matokukkura kumpu siin' osa onnesi on, valtias välkkyvä-jous! Aina on sarvet pennulla maan epäsaalaan, vuosien myrjaadein kautta hän vaikk' kapinois!
Usko mit' on, mitä uhkehin haaveksinta, pää tulikierteinen, tai univiehkeä syön, joss' ujot ulpukat ui, kuvitelmat kukkeaposket! Lampi se löyhkävä on, yön limaliskojen tie, täys himoperhoja, joita on siittänyt saamaton tahto! Vain teko puhdasta luo, vain teon hyrskivä vuo!
Oi, Teko, Haavehen veljyt, suur' vapauttaja sielun, laulun ja aatoksen sulhanen seppelepää, miks tulet maata sa ryömien, kuin mato martoa pitkin? Miks tihutöitä sa luot, miks ryvet liejussa syyn? Jos olet laps, sun kiire on miehen mittahan tulla: voimattomuuttaan maa valkea sairastaa; Kohta se raukee pois tulikohtujen uusien tieltä, tuomiokellot soi yöhön ja tyhjyyteen.
Oi, Teko, Haavehen veljyt, tuomitun tunnen jo tiesi: turhaan siskosi saa kalveta kahlehissaan. Heikompi, hourumpi oot uniusvia hourailijoiden, voitettu voittaja oot, rammaksi lyöty sa oot! Aikojen aamussa kerran jo katkoit sa kainalovyösi, nostit tähtihin päin aatos-ankean pään. Maan matalaisehen kattoon löit polo ouruvan otsan: siitä sa rammaksi jäit, jäit matalaksi kuin maa… Kohta se sammuva on tulikohtujen uusien tieltä, tahtojen korkeampain, tähtien kirkkahampain.
Mut salatietoni tuon kivihuulin ma salpaan kiinni, kunnes kuormani mun yö sekä kaaos vie.
Tuul' aron ääriä nuoleva vain minun itkuni kuulee…