Ma merkkini piirrän pilvien lakkaan,
tähyn tähtihin päin kuin muut kotitakkaan.
En syntynyt sankariks elämän sotiin,
vain laivan kannelle — matkalla kotiin.
Paha nimi.
Siitä sain ma nimen pahan, kun en jäänyt valkamahan. Mua he mustaa, mua he vihaa: en oo muka verta, lihaa, olen sieluton kuin laine, kun ei mua kahli aine!
Kertovat: mua Horna ajaa, kun ei riennollani rajaa, ett' on mulla aavelaiva, kun on haave, kun on vaiva toisenlainen kuin on heillä, jotka kulkee kukkateillä.
Parjaavat: on tieni väärä, kun on mulla kaukomäärä tuolla puolen merta, maata, jot' en tunne, jot' ei saata nähdä yli heljän lahden, saada kiinni käden kahden!
Niin on valta kiitää vapaan etelästä pohjoisnapaan. Monen tuiskin tuulen mukaan, kuulin, mit' ei kuullut kukaan, askeleet näin Argonauttain, kuormat Kharoninkin lauttain.
On ihmis-onnen lasken: helinätä on se vasken! Tuhmuus on se tuhatpäinen, jota kiehtoo helmiäinen, kivihiilen, naftan riista, kullast', tavarasta kiista.
Joskus tuuli kohti rantaa
sydämeni itkun kantaa.
Luulevat: ma suren noita
katinkultarihkamoita!
Vaikk' ois mulla vuoret niitä,
ei se riemukseni riitä!
Outo mulle maan on rotu, en ma siihen taivu, totu. Unikulkijaks oon luotu, siitä yksin suru suotu, että täytyy elää, kuolla unten maansa ulkopuolla.
Tuokioina heikon hetken turhaks tunnen elon retken. Pimeyteen läpi öiden tuijottelen kyynelöiden, valitan kuin kurki soilla, hylje meren kaljamoilla.