Silloin tuuli kohti rantaa
Sydämeni itkun kantaa.
Tähtiteltassa.
Mun kotini, yömajani vain tähtiteltta on, ja kumppalina kurjalla kuun ratas rauhaton.
Sa loistat yli kylien
ja suurten kaupunkein;
yks kaupunki on valoton:
se on mun sydämein.
Sa loistat aron hiekalle,
huokaaviin korpihin;
mun rinnassani korpi on,
mi huokaa raskaammin.
Mut rakkahimmat suudelmat
ne sulta meri saa:
yökaudet kuohuparmastaan
kaulailet valkeaa.
Myös mull' on veri vellova,
kuin meren myrsky syön.
Vuoteellein yksinäiselle
käy, kuningatar yön!
Veen simpukkaista sulhoa
en köyhemp' ole lain.
Myös mull' on helmet kruunuhus:
ne Surulta ma sain…
Haaveeni hopeerihmaset häähuntuus soveltuu … Käy tyhjään tähtitelttaähain oi, kuningatar Kuu!
Suruhuone.