Niin olen outo ma ihmisten kesken, kun mua kiinnä ei ihmisten maa, kuin suruhuone autio lesken verhottu uutimen taa on sydän tää. Siell' elänyt jokin ammoin on surmattu kynsin ja nokin!
Kuin sotavankkurit lainehet kuohuu… Noin kova, korkea olla kun vois! Kaisla, mi syksyn katveessa huohuu, huohuis huoleni pois… Ei olis olleesta onnesta vaivaa, ei olis aalloilla aavelaivaa…
Ijät hyrskyjä päin.
Ijät hyrskyjä päin käy purteni näin ohi maiden ja rantojen kiidättäin. Yö, ystäväin, arvaatko minne mun kiire on näin? Pois itsestäin!
Mikä lien ollut ma aikojen aamussa, minkä lien liikkunut hirviön haamussa, kun näin synkeä on elon-yöni, kun näin pitkä on sovitustyöni!
Niinkuin ei kenkään mies olen irtain, itseni vanki, kiertämä, kaartama, syyn sydänvirtain! Ijät hyrskyjä päin, pois itsestäin!
Veen läikkänen, kuink' oot sinä vapaa ja onnellinen, kun helmin, särkyvin, helisevin käyt ulappaan pois raukeamaan!
Ma hukkasin kaikk' aartehet maan. Mut itseni milloin, ah, milloin ma itseni hukata saan! Ijät hyrskyjä päin, pois itsestäin!
Muistot.
Lie autuas kuoleman-enne, kun keijusleikkiä täynnä on pää! Miten huikaisee kirkkautenne mua himmenevää!