Pois tuuli on puistanut puvun, ja halla on hyytänyt kukat ja lehtien tuhatluvun.
Ma olen kuin alaston puu, mi sairaana sammaltuu…
En ma pelkää, vaikka näen.
En ma pelkää, vaikka näen haudan harmaan aukeanan; tiedän hengen, ajatuksen haudan halki vaeltavan.
En ma pelkää, vaikka näen, miten päivä iltaan siirtyy; hetken hymy hukkuvaisin ajan kirjoitukseen piirtyy.
Sielu sammunutkin soittaa taivaan kaarten alla kaikain, putoo tähtisatehena päälle uutten ajast'aikain.
Pidän iltasin iloa itsellein.
Pidän iltasin iloa itsellein: mun hylkäsi maailma muu. maanpiiri ahtaaks allani käy, mut taivas suurentuu.
Nyt vasta ma oikean onneni sain, ma onnesta osaton, nyt vainajat valkeat, seppelepäät mun korkeat vieraani on.
Ma äitini äänen kuulen taas ja taattoni armaan nään, hän lastaan hiljaa silittää yli poloisen, polttavan pään.