Hän kertoo, kuinka on vilpoisa sen, jonka elämän halla hyys, ja kuinka on väkevä sorretun syön ja ylpeä yksinäisyys.
Ja äitini laululla tuudittaa: ma vaivun virtehen sen, olen lapsi taas ja ilmassa on kuin huntuja enkelten.
Ma kanssa henkien karkeloin: mun hylkäsi maailma muu. maanpiiri ahtaaks allani käy, mut taivas suurentuu…
Ken olen, en ma tiedä.
Ken olen, en ma tiedä, taivaltani tunne en. Min elin, on vain muisto, harhakuva kaukainen.
Ma tuskan jäljet näen, tuska itse haihtui pois, ja tuntuu siltä, niinkuin toinen kokenut sen ois…
Niin outoa on kaikki, minkä kuulen taikka nään… Lien elon hyörinästä jäänyt jälkeen, hämärään…
Ma menin maata lapsena.
Ma menin maata lapsena, nyt harmajana havaan; näin katoamaton kytketty on muotoon katoavaan.
Pois nuoruutemme murenee, pois elämämme hajoo; me rakennamme hiekalle, mi ajan virtaan vajoo.