Olit sairas ja sentään sankari, olit oikeaa sankaruutta, jok' ei lievitys-yrttien hintaankaan myy sielunsa aateluutta,
jok' ei maantien almuja anele, eikä rakkautta rahvaan, vaan uskoo omaan uskoonsa ja oman kalpansa kahvaan.
Näin kauniina kuvasi kerran näin, ja muuta en nähdä mieli, muu kaikki on valhetta, varjoa vain. Siitä vaikene kantelon kieli!
Mitä voimme me sille
Mitä voimme me sille, jos minulla on kuumempi, villimpi veri, jos sinä olet rannan kallio, minä levoton, läikkyvä meri!
Mitä voimme me sille, jos minussa elo tummasti roihuten palaa, sinä valkeaa naista haaveksit ja lauhkeaa ilmanalaa!
Älä tule: en merta, en tultakaan lie, mene pois, elä onnekkaana! Olen onneton, lemmetön, olematon vaan pettävä Fata Morgana!
Kalpeni poski, harveni hapsi.
Kalpeni poski, harveni hapsi, vanhuus jo varjonsa heittää. Sulhoni rinnall' on morsio nuori… Kunne voin tuskani peittää!
Kuuletko itkuni nurmen alla, armas taatto vainaa? Aukaise ijäisen kartanon portit! Murhe mun mieltäni painaa.