Kaukomaa.
Suuri, täysterin paistava päivä. Oi, ihmeiden ihme. Ma tahdon uskoa sinusta. Ilot ovat useasti ensin itketyitä. Jo kevät-ilon valkeaa. Kirkkotie. Hiipii halla harmahin helmoin. Syksyinen rakkaudenlaulu. Miksi vain kevät kehuttu. Kuoleva. Mieleni oisi. Henki, mi pakenit. Ah, miten kimmeltää keväinen hanki! Rakensin rintaani kirkon. Leikkivälle lapselle. Taas kaukaa laulavat lauluaan. On mulla maa, kaunehin kaikista maista. Keväisten unien valkea Suomi. Siunaus.
Hämärä.
Ma karille laskin elämäni purren.
Ma karille laskin elämäni purren: suru ääretön on, ei ehjene surren.
Suru ääretön on, sydän lausu ei julki, kuin simpukka sairas se kuorensa sulki.
Se leikkinsä jättää, se ystävät hylkää, ei enää varro se ylhäistä ylkää.
Ei kannusta työ, ei hellytä hyvyys, ei houkuta vieraiden silmien syvyys.
Ei enää pyydä se onnea uutta, vain unhoitusta ja hiljaisuutta.
Se sykkää aikaa ja aatosta vailla ja helähtää särkyneen kellon lailla…