Sa menet pois…
Sa menet pois, ja kaikki kaunis katoo. Sa menet pois, ja päivän soihtu putoo uloon syvyytehen merihelmen. Ummut vastavalmiit varisevat niinkuin syksyn sato, heelmät herkulliset ilon, onnen katselevat elonpuussa tyhjään, peilaillen kuin kalpeet kuvapatsaat pintaan autioksi jääneen altaan.
Sa menet pois, ja kaikki keitaat kuolee. Sa menet pois, ja aron hiekkatuuli rannattomaan hautaan yrtit nuolee. Karavaanit kalliit vaipuvat kuin vainajien varjot, sammuvat kuin sammuu yössä tähti irronneena luota suuren Luojan taikka sielu kultaa sinkovainen suljettuna lemmen auringolta.
Yön hämärä-kellot rinnassa soi…
Yön hämärä-kellot rinnassa soi… Mua odotat suotta. Olen vanha, lien elänyt tuhannen vuotta. En lempiä voi.
Maa vait' on, avaruus autio soi… Mua pelkäät syyttä. Ma katselen elämän äärettömyyttä. En vihata voi.
Ikäväni.
Ikäväni ainainen mua ajaa, ikäväni vailla määrää, rajaa, ikäväni, joll'on vauhti meren, myrskyn, luonnon paine, pakko veren.
Virta vierii, rannat yhä vaihtuu, kuihtuu kukkaset ja nuoruus haihtuu, aukee ijäisyydet jäiset, laajat… Onnettomat suuren kaihon saajat!
Yön yhden ma valvoin ja ainiaks vanhennuin.