Pois mennehen pyyhkii ja syyttömän syliinsä painaa: olen untensa morsio taas, olen autuas vainaa…
Peijaat.
Pitävät peijaita haaveesta sairaat: suitseva ihmiskeko. Kaunis on häijy ja häijy on kaunis, totta vain leikinteko!
Putoaa kukka, halkeaa sydän, varisee helpehet haaveen. Lemmityn hymyily, muinen hellä, irvettä ilkkuvan aaveen!
Putoaa kukka, halkeaa sydän, mutta ei itke kukaan. Hänkin, jolta kallehin kuoli, nauraa muiden mukaan.
Saapuvat peijaista haaveesta sairaat: — Terveitä kaikki jo liemme! Tuttu on vieras ja vieras on tuttu… — Kunne nyt kulkee tiemme?
Me kuljemme ääneti, kahden.
Me kuljemme ääneti, kahden. On talvinen tie. Ah, kerran nurmea nuorta se kasvanut lie!
Ma kätees turvaten tartun. On pakkas-yö. Vain sairas, sammuva veri noin nopeaan lyö!
Ma silmäsi välkkeessä viivyn: se on valhetta vaan! noin kuollut kukkanen kiiltää jää-umpussaan!