Suruni on syvempi syvintä merta, synkempi syyllisen synkintä verta, musta kuin yö, sairas kuin haava, min lemmitty lyö.
Nurjan sattuman elämään heittämä, pian jo mustan mullan peittämä raukka ma lien. Suruni on päättäjä suruisen tien.
Tuskalle.
Tuska, Tuska, miksi sa minua vainoot, kohtalon kovista neidoista tuhmin ja turhin! Liian on kihlasi raskaat, kalpea, ijäinen impi, miksi sa rakkaudellas hetken lapsia vaivaat!
Anna mun olla, tuhkaa ja tuulta ma olen, eilen ma tulin ja tänään jo jällehen menen, huomenna ei ole mitään, huomenna en ole missään, tyhjään paistavi päivä, turhaan kukkivi kunnaat.
Ah, miten lyhkäinen tämä ainoa autuus, ah, miten murheinen tämä ainoa onni! Ah, miten turhaa tuntea luomisen rikkahat riemut, silloin kun luoja itse on hauraampi haavettansa!
Anna mun olla, tuhkaa ja tuulta ma olen, anna mun lentää lehtenä lakastuksen! Ei sovi koruiksi meille kirkastuksesi kivet, tomun lapsien päähän kruunut kuolottomuuden!
Voitettu.
Liioin jo taistelin taivasta vastaan. Aika on tullut kääntyä palausretkelleni… Nään, miten vihamiehet voimassa viisaat julmasti nauraa, nauraa sortumahetkelleni.
Siksi mun mursitte, jumalat julmat, että ma tohdin luottaa nousunvoimahan omaan, että ma elämää palvelin enkä pyytänyt koskaan luoksenne riemuhun loputtomaan.