Tyyntyy, taukoo, lauhtuu tuska haavain, elon tunto hiljaa varjoon vaipuu. yksin elää, palaa pimeässä rinnan jähmettyvän sairas kaipuu.
Usko kaunis, herjattu ja syösty, unen-auer ammoin olleen aamun käy taas autuaasen aamuruskoon, hymyy yöstä silmä armaan haamun.
Paistaa niinkuin lempee lepotähti lakkaamista hyörinän ja hyödyn, nastaa valkeaksi vertaisekseen miehen menneen, tantereelle lyödyn.
Mieleni oisi.
Mieleni oisi kaikesta laata, mullassa maata, mut ei! Viel' en ole vainaa, vaikka askel painaa, vielä ma kerran taipaleelle lähden. Eespäin murtuvan elontyöni tähden!
Lempeni kanssa riutua soisin, sammua voisin. mut ei! Aika on mulla vapahaksi tulla. Kuivihin kyynelten lähtehet juoksi. Pystyhyn! poljetun sydämeni vuoksi.
Nuorille tahtoisin päätäni puistaa, intoaan suistaa, mut ei! Kaunis on kuolla uskovien puolla, kaunis on elää, en tahdo estää. Kunnia sille, ken keskellä kestää!
Kirota saisin elämäni juuren, tuskani suuren, mut ei! Kaiken, min annoin, takaisin ma kannoin, autuuden sain minä vaivaani liittää. Kaikesta tahdon taivasta kiittää.
Henki, mi pakenit.
Henki, mi pakenit yli-isän luota, helmasta autuaasta alku-ajatuksen, sydämestä kaikki-elon syntymättömästä, yksilöksi yleten, aineheksi aleten, hallitsijaks halaten, takaisin käy!