Sytytit väärässä kohden sydämesi sytytinlangat, iskit otsasi korskan maapallon matalaan kattoon, ja nuoli korkein, minkä järkesi ampui, putosi naimattomana, kaaoksen synkeään syliin…
Ah, miten kimmeltää keväinen hanki!
Ah, miten kimmeltää keväinen hanki! Iloitse, ihminen, kuoleman vanki! Kohta on murtuva muurit ja esteet, kohta on kuohuva luomisen nesteet, kohta sa jällehen näät korkeat lakkapäät!
Aukene päivälle pilvien loma! Maa on ijäisen auringon oma! Turhaan syö meitä syksy ja rakeet, turhaan lyö lumilainehet lakeet; kultaiset laihot maan nousevat uudestaan!
Rakensin rintaani kirkon
Rakensin rintaani kirkon turvaksi tunteeni ainoon. nytkö jo uuvun kirkkoni kiviseen panssaripainoon! Tahdoin ma välttää vaarat synnin ja sielunsoiman. nytkö jo murrun taakkaan ylpeän tahtoni voiman! Kestä en ankaraa rauhaa kalsean jäätymisasteen, onnea kurjaa jo himoon kyynelten autuaan kasteen.
Jälleen ma halaan leikkihin eksyväin ihmislasten, jälleen ma tahdon itkeä ihmisen rintaa vasten. Pelastaa päivälle mielin elämänkukkani parhaan, jälleen ma aukaisen portit hukkuvain hetkien tarhaan, jälleen ma lähden teille riutumuksen ja kulon kokemaan kovuutta armaan ja lohtua kyynelten sulon. En tahdo autuas olla valkeiden varjojen lailla, siihen on aikaa sitten, varjojen mailla!
Leikkivälle lapselle.
Sinä leikkivä laps, tule luokseni mun, en mitään niin lemmi kuin leikkiäs sun!
Oli nuoruus mulla, mut lapsuutta ei, jokin outo mun lapsuus-onneni vei,