Lauloin sille: maa on taivas, taivaan pieltä punertavaa liidä, leiki sadun mailla, älä silmiäsi avaa!
Kävin teitä kumaroita ainahisen valheentunnon. Tuosta kumaraisen tielle kulmakivi kovan kunnon.
Nousi varsi niinkuin honka, tulta iski pää ja rinta. Siitä asti leikit lepää, raataa karhi rautapinta.
Huokaus.
Joutaisit jo, rinta houru, alle piilun, alle paalun, alle paasipermannonkin!
Tulesi on velhon tulta: huout kylmää, huout kalmaa tulen alta tuimimmankin.
Joutaisit jo kalman kyttä surman salpojen sisälle, kalman rautakammitsoihin, ankioon oilun ikuisen!
Ma vannon.
Ma vannon: sydämestäni ei kuvaas kaada mikään; sua rakastan, en muuta tehnyt elämäni ikään!
Ma vannon: korkeammasti viel' lempinyt ei kukaan; ma tiedän, millä mittaan sen: sen tuoman tuskan mukaan.