Ohitse ammoin armaani meni; unta on mieletön kaipaukseni.
Ah, mutta tiedän: haudassa vasta voin minä lakata odottamasta.
Vanki.
En omasi olla ma koskaan voi, mitä sille itse ma taidan, sua pettänyt en, sua ikävöin läpi vankilan ristikko-aidan.
Mut vapahtaa et vankia voi, sitä ei ole voineet kutkaan, sua syleilin, sua suutelin, vaikk'en sua rakastanutkaan.
Sua kaihoni kipeä kurkoittaa, mut toisen tahto sen johtaa; olet tuomitun iltatähtönen, joka rautaruudusta hohtaa.
Jo väsymys saapuu.
Jo väsymys saapuu väkevämpi kuin elämän huuma, on armaampi siimes kuin auringon suutelo kuuma, ei peljätä tyhjin tyhjyys, ei kuoleman hätä: en kohtaa elämätöntä ma taakseni jätä.
Jo väsymys saapuu, en jaksa pystyhyn nousta, käsivarteni herpoo, ei jännitä entistä jousta, sydän heikosti sytee ja järkeni vaikea vaipuu, olemattoman onneen on henkeni ainoa kaipuu.
Jo väsymys saapuu, tule luokseni armias uni, tule autuas tummuus, tule kuolema kaivattuni! Syyslehdet hautani peittää, syystuulet huokaa… Ah, älkää etsikö mua, mun nukkua suokaa!