Inari ja Porkka tuijottavat kolkkoina eteensä…
Millainen paluu!
Ja mitä varten?
XIX.
Inari vajosi täydelliseen lamaustilaan.
Hän saattoi olla huoneeseensa sulkeutuneena päiväkausia tylsässä tuijotuksessa, syömättä, pukeutumatta, muistamatta mitään, välittämättä mistään, voimatta liikuttaa jäsentäkään, kykenemättömänä kaikkeen.
Hän karttoi ihmisiä. Ne olivat hänestä kammottavia. Niistä lähti voimasäteitä, joita hänen ehtynyt elimistönsä ei sietänyt. Muuten oli kaikki hänelle yhdentekevää. Ei koko maan ja taivaan avaruudessa ollut asiaa, minkä vuoksi elää, mutta ei minkä vuoksi kuollakaan. Inari oli enää vain kuin itsensä kummitus, entisen elämänsä epäoleellinen varjokuva. Välistä jaksoi hän toimittaa jonkun pienen työn pysyäkseen hengissä. Mutta siihen rajoittui hänen toimintakykynsä. Häneltä puuttui sisällinen ponnistin. Hän ei välittänyt rahasta, sillä mitkään rahan antimet eivät häntä houkuttaneet, ei yhteiskunnallisesta asemasta, sillä sen edut olivat hänelle arvottomia. Häntä ei haluttanut panna tikkua ristiin itsensä tähden. Mitä hän itsestään! Hänen puolestaan sai hänen olentonsa atoomeille tapahtua mitä hyvänsä. Hän ei osannut enää kärsiä mistään, ei pelätä mitään, ei kuolemaakaan. Muiden vuoksiko siis pakottaa itsensä elinvoimaiseksi ja työteliääksi? Mitä hyötyä hänestä saattoi olla kenellekään! Jos hän jo olisi ollut maankamaraa, yleistä, epäyksilöllistä elämän-kuonaa, olisi hän rappeutuvasta ruumistaan voinut antaa ravintoa ruohoille, kukille, puille, pelloille, uusille alku-itiöille. Mutta tällaisena! Pitikö hänen tulla opettajaksi, kuten äiti-vainaja tahtoi? Nousta ehkä opettamaan vanhaa oppia kaiken turhuudesta? Miten inhimillinen vapaus, johon kaikki kehitys pyrkii, on epäiltävää ja vähäpätöistä, miten rakkaus kaikissa muodoissaan ja asteissaan kantaa itsehäviön siementä, miten se on järjetöntä, epätäydellistä, lyhytaikaista ja turmiollista sentähden, että sekin pyrkii vapauteen ja että sen olemus kuitenkin on orjuus. Niinkuin koko ihmisen olemus. Kaikkein pienimmässä kenties, niin pienessä, ettei sitä voinut pitää edes harkinnan arvoisena, hän on vapaa. Hän tekee sen tai sen pikku asian, jättää tekemättä sen tai sen, ja sitten käy kaikki itsestään välttämättömyyden pakolla. Pienestä lumipallosta kasvaa lumivuori, keveästä mielikuvasta raskas todellisuus, joka hautaa alleen kokonaisia kauneus-maailmoja. Pieni huomaamaton lipsahdus vain junaraiteissa ja toinen menee itään, toinen länteen. Se on ihmisen vapautta! Niinkö hänen piti puhua? Ja lisätä vielä, ettei tämäkään ollut totta, että kukaan ei voinut sanoa totuutta, ainoastaan tehdä uskontunnustuksensa, ja että hän itse uskoi elämän sovittamattomaan traagillisuuteen… Ei, pikemmin oli hänen pidettävä suunsa kiinni, oltava kuin muut, otettava olemassaolon taisteluun osaa niinkuin ennenkin ollakseen vähentämättä muiden elinvoimaa ja vastustuskykyä… Esimerkin vuoksi! Mutta olihan hän itse paras esimerkki siitä, että toisten hyvä esimerkki ei kyennyt antamaan elämän voimaa…
* * * * *
Sillä aikaa vietti Porkka hurjaa elämää.
Joskus hän yövalvoneena ja sairaana vieläkin eksyy Inarin asuntoon. He pitävät kumpikin lopullista eroaan selvänä, mutta siitä huolimatta he yhä huomaamattaan kirvelevällä sydämellä palaavat entisiin puheenaiheisiinsa.