— Miksi sinä hylkäsit minut? valittaa Porkka.
— Miksi sinä ensin hylkäsit minut? vastaa Inari.
Porkka on paljon muuttunut ulkomuodoltaan. Entinen siro boheemi-eleganssi on poissa hänen käytöksestään ja puvustaan. Hän on melkein rappeutuneen näköinen, kun hän pitemmiltä juomingeilta napittomassa, tahriutuneessa nutussa, rikkinäisissä kalosseissa, veristävin silmin ja pöhöttynein kasvoin ilmestyy Inarin eteen.
Inarin on tuskallisen vaikea nähdä tätä. Omasta olostaan hän ei välitä, mutta nuo ulkonaiset onnettomuuden merkit Porkassa ovat murtaa hänen sydämensä. Hän herää välinpitämättömästä horroksestaan, hän kyselee hellästi huolehtien ja murheellisena:
— Rakas ystävä, miksi sinä noin…?
— Näen, että pidät minua jo vähämielisenä renttuna. Olet oikeassa: järki on jättänyt minut, sydän särkynyt, siveellinen selkärankani murtunut! Niin paljon on minulla tosin vielä jälellä siitä, että osaan edes kärsiä. Voi, miten minä kärsin, mutta kellään ei saa olla siitä aavistusta, ei sinullakaan. Minä nauran ja elän iloista elämää ja hetken levon ja lohdun löydän porton sylissä. Sinä olet minut sinne työntänyt. Niin syvälle olen pudonnut ylpeistä pilvilinnoistani. Ja minun, jonka piti sinun kanssasi kahden elää puhtaudessa ja kirkkaudessa ja koskemattomuudessa, tuolla, tähtitaivaalla, ei yhteiskunnan ulkopuolella kuten boheemi, kuten minä ennen, vaan yläpuolelle niinkuin suurien taiteilijoiden ja ihanien ihmisten sopii! Ja täällä nyt olen yhteiskunnan alapuolella kuin hampuusi! Jos tästä vielä joskus paranen, tulee minusta jotakin aivan muuta, kenties mystikko, kenties ihmisrakkauden apostoli. Sitä varten täytyy ensin olla hyvin onneton, tulla hyvin nöyräksi… Nyt sen tiedän. Tai ehk'en tulekaan niin jaloksi, tylstyn vain tavalliseksi porvariksi, unelmattomaksi, käytännölliseksi, kyynilliseksi. Järjestän elämäni järkevästi niinkuin muutkin: otan ystävyyden ystäviltä, toveruuden tovereilta, rakkauden naisilta, haalin koko eri tahoilta ne inhimillisyyden puolet, jotka ennen löysin sinussa yksin. Kaikki sinä olit minulle: ystävä, toveri, rakastajatar, puoliso, sotaveikko, unelma ja todellisuus, lähtökohta ja päämäärä. En enää koskaan sinun jälkeesi voi olla onnellinen, mutta voin nauttia ehkä. Enkä enää viitsi edes pohtia onnea ja onnettomuutta, noita kahta salakavalaa käsitettä, jotka ovat hämärtäneet ihmis-aivoja maailman alusta alkaen. Siirryn vain sievästi vakavuudesta ilomieliseen rappeutumiseen, ehdottoman tarpeesta sovitteluun. Minusta voi tulla vielä vanha, viisas, tyytyväinen irstailija. Etkö sinäkin soisi minulle kernaasti tällaista pientä valoisaa iltapuhdetta?
— Minä soisin vain, että vielä voisimme olla yhdessä, sanoo Inari murheellisesti. Luuletko siis, että se on aivan, aivan mahdotonta?
— Siihen pitäisi jollakin meistä olla niin luja usko. Kellä se on?
Ei minulla.
— Ei minullakaan…
* * * * *