Tämä äkki-yllätys oli tehdä Porkan hulluksi. Oli kuin maa olisi vavahtanut hänen jalkojensa alla. Hän ei ymmärtänyt mitään muuta kuin että häntä oli petetty, kavallettu kaikkein pyhimmässä.
Ja kuka oli sen tehnyt? Inari! Inari, johon hän oli luottanut enemmän kuin itseensä, jota hän oli jumaloinut kaiken totuuden ja kauneuden edustajana! Inari, tuo kylmä, itsetietoinen, aatteellinen, erotiikalle vieras intelligenssi, Inari, jolle parhainkaan ei ollut kyllin arvokasta, oli luisunut jonkun kenen hyvänsä syliin. Se oli mahdoton, hulluuttava ajatus! Kaikki hänen mielikuvituksensa kauniit rakennelmat romahtivat murskaksi.
— Inari, Inari, jospa tietäisit mitä olet minulle tehnyt! valitti
Porkka voimatta sanoa mitään muuta.
Inari koetti selittää, lohduttaa, pyytää anteeksi, hyväillä, vakuuttaa rakkauttaan, rakentaa sopusointua ja ymmärrystä. Epätoivoisesti rukoillen hän riippui kiinni Porkassa kuin haaksirikkoinen.
Mutta Porkka irroitti hänet hiljaa pois.
— Ei nyt, ei nyt, hän sanoi. Minun täytyy saada olla yksin, ajatella… Toiste sitten…
— Älä mene, älä mene!
— Minun täytyy nyt.
— Etkö luule, että koskaan voit unohtaa…?
— En tiedä.