— Sellaista ei voi pyytää, selittää, opettaa! Olisit minut ymmärtänyt, jos olisit minua rakastanut.
Porkka nousi kävelemään hermostuneena.
— Olenhan sanonut, että kaikessa muussa tulemme toimeen paitsi ei rakkaudessa. Aina sinä syytät minua. Kuuntelepas vain nytkin oman äänesi painoa, kuinka rakastavainen se tälläkin hetkellä on!
— Miksi siis aina kiusaat minua Alvialla! Sinähän itse syytät minua! Onhan sinullakin ollut Naimasi. On vieläkin! Enkä ole koskaan sinua siitä soimannut.
— Et ole rakastanut minua tarpeeksi. Silloin olisit sinäkin mustasukkainen.
Inari istui nyreänä ja loukkaantuneena, selin Porkkaan.
— Minä olisin kovin ylpeä, jos Inarikin olisi minusta mustasukkainen, jatkoi Porkka taas vaihtuen leikittelevän hyväilevään äänilajiin.
Inari ei vastannut. Koko elämä tuntui kiertyvän niin järjettömän hullulle kerälle. Kaikki oli niin tuiki tarkoituksetonta, niin itse itselleen vihollista, kaikki mitä ihminen suunnitteli, teki, ponnisteli, järkeili, minkä vuoksi hän kärsi, kamppaili, pirstoi ja kulutti itseään! Nyt Porkka pyysi häneltä mustasukkaisuutta! Hulluuden hulluutta, turhuuden turhuutta! Sellaista oli elämä! Pitikö sille nauraa vai itkeä?
— Näin me kinailemme ja kaikki johtuu vain rakkaudesta, puhui Porkka hyvitellen Inaria. Sinä manasit sen taivaasta takaisin maan päälle. Tällaista se nyt on.
Porkka veti Inarin syliinsä ja suuteli häntä.