Inarilla oli Porkalle asiaa, joka oli yleishyödyllistä laatua ja jonka hän olisi voinut kirjoittaakin. Mutta nyt päätti hän sen toimittaa itse tavatakseen Porkan.
Oli tavattoman ihana, routainen marraskuun sunnuntai. Kello oli vasta puoli kymmenen, maa vielä valkeassa kuurassa, aurinko kimalteli kellastuneiden lehtien jäisissä särmissä maassa ja puussa, kun Inari hiljalleen asteli Porkan asuntoa kohden pienen puistikon läpi.
Tähän aikaan tapasi hänet varmimmin, sillä hän nukkui pitkään ja
Inarilla oli omat merkkinsä, joista Porkka tunsi hänet ja tiesi avata.
Hän soitti. Ei mitään vastausta. Hän odotti, soitti uudestaan, useampaan kertaan, hälyyttääkseen, herättääkseen, sillä Porkka saattoi nukkua sikeästi. Samalla tuloksella.
Porkka ei siis ollut kotona. Hän oli yöpynyt jonnekin muualle. Sehän ei ollut mitään tavatonta, ja Inari alkoi jo kirjoittaa lapulle sanottavaansa pistääkseen sen sisälle kirjelaatikosta. Mutta varmuuden vuoksi hän vielä kerran soitti.
Silloin aukeni pihan toiselta puolen ovi ja pieni tihrusilmäinen eukko, jonka Inari tunsi Porkan siivoojattareksi, tuli luihusti laahustaen hänen luokseen.
— Kyllä herra on kotona, hän sanoi, mutta siellä on toinen nyt…
Ja eukko kivitti Inaria pahansuovilla, karkeilla, pistävillä katseillaan, joissa oli lähenteleväisyyttä, solvaisevaa tuttavallisuutta, tahallista kostonhalua ja häväisemisen tarvetta. Ja ääni sitten! Siitä ei voinut erehtyä.
Se ilmoitti elävästi, että akka tunsi Inarin suhteen Porkkaan, että hän paheksui sitä koko pikkuporvarin itsekylläisen hyveellisyyden häijyydellä, pani hänet porton tasalle ja ilkkui, ärhenteli mielihyvästä, että hänet vihdoinkin oli potkittu ulos toisen tieltä.
Inari tunsi jähmettyvänsä. Hän pudotti mahdollisimman välinpitämättömän ja asiallisen näköisenä kirjelipun kirjelaatikkoon ja kääntyi pois ilmettä muuttamatta.