Mutta hänen hermostonsa oli siinä silmänräpäyksessä järkähtänyt tasapainostaan. Epämiellyttävän vaikutelman antama töytäys jatkui kivistävänä, herättävänä värinänä kautta koko elimistön. Neuvottomana jäi Inari seisomaan kadulle. Tuntui niin ihmeelliseltä. Maailma oli aivan kuin muuttanut muotoaan. Oli kuin olisi hän äkkiä saanut takaisin kadotetun muistinsa, löytänyt jatkuvan minuutensa sotkeutuneet langat. Pitkien vuosien pidätetty, sisällinen nyyhkytys, kaikki ennen eletyt kärsimykset, kaikki nykyhetkien salatut levottomuudet ja pienet loukkaukset purskahtivat vereslihalle.
Ja hän vain seisoi kadulla neuvottomana, osaamatta ajatella ainoatakaan ajatusta…
Vähitellen vasta tajunta palasi. Mitä hän tässä seisoi ja odotti?
Hän oli soittanut sovitulla tavalla. Porkka oli kotona, ei avannut. Eihän siinä ollut mitään ihmeellistä eikä moitittavaa. Usein ennenkin oli niin tapahtunut. Joku toveri saattoi maata atelierin ylisillä…
Mutta sitten muisti Inari taas eukon äänen. Ei! Siinä oli jotakin erikoista, intiimiä. Siinä oli jotakin… Mutta mitä, kuka…?
Hänen uteliaisuutensa heräsi. Miksi juuri nyt tällainen harakka ovella nauramassa?
Sisällä oli naisia. Ei, ainoastaan yksi nainen siellä oli, erikoisemmin, kauan huomattu nainen, valittu, rakastettu…
Kuka siis? Inari ei ollut varma. Hän ei ollut niin pitkään aikaan enää kiinnittänyt huomiota Porkan mahdollisiin nais-tuttavuuksiin. Mutta tämä henkilökohtainen, tämä ensimäinen yhteiskunnallinen solvaus kutsui hänessä jälleen esiin tiedonhalun, tiukensi varmuuden vaatimuksen.
Inarin luonteelle oli ylimalkaan kaikki ulkonainen vakoileminen vierasta ja vastenmielistä. Mutta tällä kertaa hän vallan suvaitsevaisesti myhähti uteliaisuudelleen. Voisihan hän oman oikkunsa iloksi ottaa tuosta asiasta selvän, koska se kerran häntä tosiaan huvitti.
Puoli tuntia odotusta korkeintaan. Ja sillä tavoin, ettei kukaan huomaisi eikä saisi tietää sitä, ei kukaan loukkaantuisi eikä tuntisi itseään kiusatuksi.