Inari jäi odottamaan.
Porkan atelieri oli hyvin mäkisen kadun alimmassa alhossa. Inari kulki katua ylöspäin niin pitkälle, että kadun alapäässä olevista ihmisistä erottui enää vain hatun reuna, sitten takaisin, varoen, vartioiden, valmiina livahtamaan näkymättömiin heti, kun joku tuttu nainen tulisi Porkan ovesta. Sillä siellä oli nyt joku personallinen nainen, sellainen, jonka tunsi tuntemattomanakin, ei portto, ei malli…
Aika kului. Puoli tuntia, tunti, kaksi tuntia…
Inari tähtäili hermot kireinä yhteen ainoaan pisteeseen joka hetki yhä enemmän väsyen vakoiluunsa ja omaan hulluuteensa. Mutta sitä vähemmin hän saattoi irroittua siitä. Hän oli kuin noiduttu. Koska hän kerran oli jaksanut näin kauan, niin toki vielä vähän aikaa lisäksi. Eihän tätä näin pitkää odotusta voinut hukkaankaan heittää. Ei voinut kestää enää hyvin kauan…
Mutta yhä kesti…
Inarin mielenkiinto, joka ensin oli ollut aivan harmitonta leikkiä, muuttui sitä myöten vakavammaksi. Mitä saattoi nainen tehdä siellä näin kauan?
Mikäli Inarin silmät hämärtyivät pinnistyksestä, sikäli ne myös terottuivat. Hän erotti jo äärettömän kaukaa jokaisen kadulle ilmaantuvan hahmon ääriviivat. Hän iski silmänsä kuin haukka jokaiseen naiseen, jonka eleet hiukankin kavalsivat luvattomia teitä. Ja sellaisia tuli monta…
Hän kävi aikansa kuluksi läpi kaikki mahdolliset kevytjalkaiset tuttavansa. Miten kukin kulkisi…
Arla, näyttelijätär, nostaisi nilkkansa varmuuden vuoksi tavallista pontevammin, pieni, soreanröyhkeä nenä tavallista enemmän pystyssä… Leila, laulajatar, lapsen-alku, ihmisen-alku, lipuisi ohi melkein liikehtimättä, luikahtaisi kuin varjo sivu vaarallisten seutujen, arasti pälyen puoleen ja toiseen, silmissä epämääräinen tunnustelu, hyvän ja pahan tiedon puun ratkaisematon arvoitus…
Kello oli jo kohta kolme. Päivä alkoi painua pimeään.