Inari ei ymmärtänyt enää mitään, ei miksi hän tässä yhä käveli, ei kuka oli hän tuolla sisällä tai kuka hän itse täällä ulkona. Hän alkoi pelätä poliisia, joka jo oli merkinnyt hänen oudon vaanimisensa, kaikkia ihmisiä, jotka kenties saattoivat nähdä hänet kaksi kertaa. Hän piiloutui portteihin ja kadunkulmiin kuin pahantekijä, mutta ei voinut luopua vakoilustaan. Hänen täytyi nähdä jokainen, joka tuli ulos Porkan portista. Se oli jo aivan pelkkä päähänpisto.
Inari kulki jo tylsänä. Hän oli unohtanut mielenkiintonsa esineen. Hän kulki vain sen vuoksi, että hänen täytyi kulkea, valmiina siihenkin, että tätä järjetöntä piinaa kestäisi iankaikkisesti…
Silloin vihdoinkin ovi aukenee ja vastaan tulee tuttu nainen: Naima.
Ja vaikka Inarilla olisi ollut syytä eniten arvailla Naimaa, ei hän mistään niin hämmästynyt. Hän ei ollut olettanut sitä sittenkään. Se oli kuin hänen oman jumalilta säädetyn perikatonsa ehdottomin ilmestys, johon ei tahdo uskoa ei edes todisteluillakaan, sentähden että se on kuolema…
Kummallinen viileä rauha valtasi Inarin.
Hän meni Naimaa vastaan tyynenä, täysin itsensä herrana, kuin sattumalta. Hän pysähtyi, tervehti ystävällisesti, upottaen silmänsä rehellisesti Naiman silmiin. Inari oli valmistunut, Naima yllätetty, peli epätasainen. Vastoin tavallisuutta Naimakin näytti hermostuneelta. Hänen kasvoillaan ui epätasaisia, kuumeisia pilkkuja, hän änkytti ja osoitti ilmeistä tasapainon järkkymistä, joka kaikki oli sulaa nautintoa Inarille. Hän tunsi olevansa ainakin tämän tuokiotilan ehdoton vallitsija.
He erosivat nopeasti.
Inari jäi yhä odottamaan.
Nyt ainakin tulisi Porkkakin jo pian. Mutta miksi he eivät tulleet yht'aikaa?
Vielä puoli tuntia.