— Vai niin, vastasi Porkka ilmettään muuttamatta.
— Olen odottanut pääsyä luoksesi, kokonaista kuusi tuntia, helähti
Inari harvinaisen keveästi ja nopeasti. Naima oli yötä luonasi!
— Se ei ole totta, sanoi Porkka.
— Emäntäsi sanoi…
— Mitä?
— Että hän on kyllä kotona, mutta siellä on toinen nyt…
— Hävytöntä! Sitäpaitsi hän tuli vasta aamulla, hän ei ollut yötä!… Ei tällä kertaa…
Inari tunsi kuinka tämä hirveä totuus, vaikkakin kielteisessä muodossa, totuus, jonka hän kyllä hyvin tiesi, tunsi, oli aavistanut jo vuosia sitten, mutta joka vasta nyt ensi kerran täysin tunnustetussa, eittämättömässä muodossa pusertautui esiin, oli halkaista hänen sydämensä. Hänen henkensä salpautui. Hän kalpeni ruumiin karvaiseksi.
He kulkivat katua eteenpäin kumpikin jännitetyssä, yli-kiihottuneessa mielialassa. Ulkonaisesti kylminä, sovinnaisina, mutta sisällisesti kohtalokkaina, valmiina puhumaan totta ja kuolemaan.
Omituinen kohtalo-toveruuden tunne teki heidät sinä silmänräpäyksenä toisilleen jälleen tärkeiksi ja läheisiksi ja samalla hillityiksi.