— Oikeastaan minä kyllä uskon sinua. En ole koskaan oikein todenteolla sinua epäillyt, vaikka olen kiusannut sinua. Itseäni olen kiusannut paljon enemmän. Tuo ajatus on vaivannut minua paljon enemmän, mitä koskaan olen tahtonut näyttää. Se on suorastaan ollut tehdä minut hulluksi. Kalvanut elämääni yötä ja päivää, ilkkunut kaikkia hartaita ja rakkaita unelmiani, uhannut särkeä sydämestäni sinun kuvasikin kokonaan. Ja koko tuo pieni rakkausjuttu Naiman kanssa johtui pääasiallisesti juuri siitä. Minulla oli tarve kostaa, tarve tehdä itse syntiä voidakseni jälleen katsoa ylös sinuun niinkuin ennen. Olenhan ollut sinulle hirveän kyynillinen, myönnän sen itse. Siitä tahdoin päästä. Tein tahallani mitä tein. Se ei ole Naiman syy. Hänen alkeelliset viettelykeinonsa eivät olisi minua langettaneet.
Inari istui synkissä mietteissä.
Miten kummallisesti kaikki kiertyi renkaalle. Miten salakavalasti onnettomuus ahdisti heitä kumpaakin, kalvaen heidän sieluaan huomaamattomasti kuin vesipisaret kallionkylkeä. Mitä auttoi vastarinta. Mutta olihan hänkin luopunut Alviasta. Miksi ei Porkka Naimasta? Miksi ylläpiti hän yhä vielä suhdetta hänen kanssaan, jos kaikki oli ollut vain suuremmalle rakkaudelle alistettu oikku?
— Ja nyt? Miksi enää?
— Hyvä Jumala, olen ollut liian väsynyt valmistaakseni itselleni ikäviä kohtauksia. Ja sitten en ole ollut enää varma sinusta. Naima on ollut minun varaväkeni, orjatar, joka palvelee minua nöyrästi, tyytyy vähään, jonka voi palkita turhalla rihkamalla, puettaa heikkoudella, joka käy halvaksi pitää…
— Oletko varma siitä?
— Kaikki on vain sinun tähtesi. Voidakseni kestää sinut. Sinä käyt niin kalliiksi.
— Sinulla on päähänpistoja, jotka tuhoavat meidät! Tai ne ovat tekosyitä. Et ole rehellinen! Et edes oikeudenmukainen! Minulle et salli mitään levähdyspaikkaa toisen sylissä ja minun pitäisi sallia se sinulle!
— Kadut, ettet jäänyt toisen syliin lepäämään!
Inari kuohahti.