— Olisiko se ihme, kun et milloinkaan anna minun levätä sinun sylissäsi!
— Tarjosin sinulle kotia, et ottanut vastaan…
— Et uskalla tulla minun luokseni väsyneenä, vaalittavaksi, hellittäväksi. Mikä koti minä olisin ollut sinulle!
— Et olekaan mikään lempeä lepopaikka. Olet liian viisas, sinä ajattelet aina ja pakotat toisenkin siihen. Sinä tiedät uupumukseni ja minä tunnen sen silloin kaksinkertaisena. Se ei ole mikään virkistys sielulle. Kun olen väsynyt, tarvitsen naisen, joka on hyvä, tyhmä ja rakastunut, joka ei näe heikkouttani, joka uskoo minut aina yhtä väkeväksi ja jumalalliseksi ja palvelee minua sellaisena. Nykyään olen ollut aivan lopussa. Olen taas epäillyt kaikkea, työtäni ja kykyäni, sinua ja itseäni… Naiman seura on siinä suhteessa tehnyt hyvää…
— Ja minun tekee pahaa, niinkö?
— Et ymmärrä miestä…
— Muut ymmärtävät sinut paremmin?
— Välistä tuntuu melkein siltä. He eivät ainakaan kysele, vedä minua tilille kaikesta. He eivät rasita seurallaan, he eivät säre uskottomuudellaan elämääni, kuten sinä. Heidän kanssaan olen yksin, he eivät ole ketään, mitään! Minä en kestä sinua!
— Enhän ole liiaksi rasittanut sinua seurallani. Enhän ole nähnyt sinua niin pitkään aikaan nytkään…
— Tulet näkemään tästä lähin vielä vähemmän, tokaisi Porkka karusti.