— Ehkä kaikki tulee hyväksi vielä… lisäsi Porkka kaukaisesti. Mutta näin ei voi jatkua, huudahti hän jälleen vaivaantuneesti. Tai miten olet ajatellut tätä talvea? Sitenkö, että näin istumme toistamme vastapäätä ja kärsimme. Että minä kuljen sinun talutusnuorassasi, ja sinä toivot sentään, että minä taluttaisin! Vastatusten tylstymistä, kiusaantumista ja sitten taas ylimalkaista ympäristöä tyhjyyden täytteeksi! Ja niin vuodesta vuoteen! Ei, siitä ei tule mitään!
— Ei, meidän tulee erota, sanoi Inari hiljaisesti.
Hänestä tuntui kuin olisi hän istunut avatuin suonin kuolinkylvyssä. Ei mitään räikeätä tuskaa enää, ainoastaan uuvuttava raukeus, varma kuolema silmien edessä.
Hän ei ollut aavistanut, että Porkan hermot olisivat niin sairaat.
Porkka oli oikeassa. Tätä ei voinut jatkua…
— Ulko-ilma tekee meille ehkä hyvää, sanoi Inari. Jos lähtisimme kävelemään!
Mutta ehdotus ei ollut onnellinen. Pakkasessa heidän kipeä tunnelmansa pingoittui vielä kireämmäksi. Inaria suretti. Vihlova onnettomuuden tunne valtasi hänet uudelleen. Hän tuli ajatelleeksi, että he kenties viimeistä kertaa täten kulkivat yhdessä tuttuja teitä. Miksi he eivät voineet olla toisilleen hyviä ja lempeitä? Eihän tämä onnettomuus ollut heidän syytään. Jumalien kateutta se oli ainoastaan. Ja hänen syvintä rakkauttaan se ei voinut järkyttää. Päinvastoin se jälleen vetosi siihen. Hän oli valmis väistymään, eroamaan vaikka, tehdäkseen Porkan jälleen terveeksi ja onnelliseksi.
Mutta Inari ei voinut sanoa mitään. Murhe ja rakkaus oli liian raskas.
Hän silitti hiljaa Porkan kättä.
He kulkivat puolisen tuntia äänettöminä kummallisen kaihtavassa, odottavassa ja päättämättömässä mielialassa. He sivuuttivat kuin sattumalta sekä Inarin että Porkan asunnon, ilman että kumpikaan teki pysähtymisen merkkiä. Hermojen jännitys esti heitä pysähtymästä.
Inari oli kuoleman-surullinen. Hän ainoastaan silitti Porkan kättä…