— Älä viitsi, äännähti Porkka vihdoin. Miksi pakotat minut sanomaan sitä? Etkö itse huomaa, tunne sitten enää mitään? Ettei nyt…

Inarin käsi painui alas kuin nuolen satuttamana. Tämä oli kaikkein pahin poistyöntö…

He kävelivät nyt suoraan Inarin ovelle.

— Tällaista se sitten on, siitä nyt näet, virkahti Porkka.

— Hyvää yötä, sanoi Inari.

Tämä oli ensimäinen kerta, jolloin he erkanivat sopimatta jälleentapaamisesta. Ja Inari käsitti, että kaikki oli lopussa.

* * * * *

Inari ei edes koettanutkaan enää saada elämää entiselleen. Synkkä ja ylpeä päättäväisyys oli pitkästä aikaa taas vallannut hänet. Tuo viimeinen turmiollinen keskustelu ei ollut mitään satunnaista, ei sellaista, jonka saattoi unohtaa. Se sisälsi solvauksia, joita ei mikään rakkaus voinut pyyhkiä pois…

Vielä kerran tarttui Inari entiseen keinotekoiseen oljenkorteensa, väitöskirjatyöhön: hänen täytyi matkustaa sitä viimeistelemään.

Porkan kanssa he olivat edelleen yhtä mieltä siitä, että pieni ero teki heille kummallekin hyvää.