Mutta Inarilla oli varma aavistus siitä, että hän nyt lähti kohti suurta eroa, että hänen oli näin vähitellen taas totuttava jäämään yksin…
Tai sitten: tämä oli viimeinen keino pelastaa, jos jotakin vielä oli pelastettavissa hänen poloisesta rakkaudestaan.
XI.
Inari oli taas Parisissa, samassa Parisissa, jossa hän vielä muutama vuosi sitten Porkan kanssa oli elänyt yhtämittaisessa huumauksessa kuin maailman voittaja.
Nyt olivat kaikki kultaiset unelmat varisseet silmistä. Inari oli yksin ja väsynyt. Tulikaupungin aurinko ei jaksanut häntä elvyttää. Mutta hän sai ainakin rauhassa raueta ja muuta hän ei pyytänytkään.
Keskellä ihmisvilinää hän kulki ikäänkuin kaiken inhimillisyyden ulkopuolella. Ei mikään liikuttanut häntä, ei hänen oma itsensäkään. Kaikki tunne-erittelyt, jotka ennen olivat olleet hänen yksinilojaan, olivat herpautuneet hänen aivoissaan merkityksettömiksi. Käsitteet sellaiset kuin rakkaus, kärsimys, tylsyys, ikävä, viha, nautinto, väsymys, kyllästys, inho, suru, ilo, syytös, ihailu, toivo ja epätoivo, jotka niin kauan kipunoiden olivat risteilleet hänen ajatuksissaan, olivat sulaneet yhteen suloiseksi tyhjyydeksi. Niitä ei ollut enää, hän ei erottanut niitä enää, ei jaksanut tarkata niiden ääriviivoja…
Hänen silmäinsä ohi kulki vain kuvia, ulkonaisia ja sisällisiä, joita hän ei ymmärtänyt eikä yrittänytkään ymmärtää… Maailman meno oli käsittämätöntä…
Etenkin kun hän jonakin kirkkaana, varhaisena aamuhetkenä seisoi mielipaikallaan Sacré-Coeurin korkeuksilla yllään rajaton avaruus, allaan usvista heräävä jättiläiskaupunki, joka miljoonine asujamineen humisi kuin ääretön valtameri, tuntui kaikki ihmishiukkasien tuska, repeily ja ponnistelu niin turhan pieneltä ja mitättömältä. Siinä se oli hänen jalkojensa juuressa mahtavana voiman symboolina eikä se sentään ollut mitään! Tomujyvä avaruudessa vain, haihtuva, vaihtuva näköhäiriö vain! Ja mitä olivat hänen viimeiset itse-elämänsä nyyhkytyksen vuodet? Epäoleellisia varjoleikittelyjä hänen aivojensa peilipinnassa. Missä ne olivat nyt? Ei missään. Ei kukaan niistä tiennyt. Ne pakenivat häneltä itseltäänkin yhä kauemmas hämärään. Palasivat siihen tietämättömään, mistä olivat tulleetkin. Tässä olivat he Porkankin kanssa seisoneet yhdessä. Ja se oli enää vain himmennyt kuva. Ei sama Porkka, ei sama Inari, mitkä nyt seisoivat erillään eri maan paikoilla. Ja myös isä ja äiti olivat sammuneita kuvia, heidän riitansa olivat hiljentyneet ikuiseksi hiljaisuudeksi. Niitä ei ollut enää missään muualla kuin jossakin Inarin elon-aistimusten salasäiliössä. Ja pian ei sitäkään enää ollut missään. Näin katoavia asioita ei kannattanut surra. Sentähden ne juuri olivatkin niin kauniita, että ne olivat luodut katoamaan. Mutta tuon pakenevan kauneuden varjo jätti jälkeensä pohjattoman melankolian. Sitä oli vain elämä! Ja suurin elämän viisaus siis rauhallinen viileä elämän katselmus!
Inari ei etsinyt seuraa eikä sitä kaivannut. Kun hän joskus sattumalta tapasi joitakin suomalaisia tuttavia, olivat he hänestä kokonaan toisen maailman olioita. Hän ei tiennyt mitään heille sanoa. Hän lateli heille kuin ulkoläksyn ennen oppimansa tavalliset lauseparret: "Milloin olette tulleet? Miten Parisi teitä miellyttää? Kauanko viivytte?" Mutta kaikki tunsivat, miten vähän henkilökohtaista harrastusta liittyi näihin kysymyksiin, miten inhimillinen sähköjohto ei laisinkaan toiminut. Ja he vastasivat yhtä lyhyesti, kaikki lähempi tuttavuudenteko kuoli heidän huulilleen, he pitivät Inaria ikävänä ja menivät omia teitään. Huvittelemaan, nauttimaan vapaudesta, kuten he sanoivat.
Inari jäi katsomaan heidän jälkeensä. Mitä he tarkoittivat? Mitä oli huvittelu, mitä vapaus? Istua iltaisin ilopaikoissa, näpistellä satunnaisia suosionosoituksia, pettää kotona olevia miehiään ja vaimojaan? Sitäkö vain? Ja sitäkin pitivät ihmiset tavoittelun arvoisena elämässä!