Ei sielunmyrskyjä enää, ei enää, en jaksa enää, hoki Inari itselleen.
Hän koetti kääntää puheen toisaalle, viedä keskustelun enemmän pinnalle, ja onnistuikin. Muutaman tunnin he vaeltelivat aivan hetkellisten päähänpistojen heitteleminä, nauraen turhanpäiväisyyksille, tehden huvittavia huomioita, pelaten itselleen katubaarien seinäpelillä ilmaisia olutpukkeja ja voileipiä, pistäytyen milloin jossakin viinituvassa, milloin jossakin kansanvarieteessa tai tanssipaikassa.
Täten kului yö aamupuoleen.
— Miten hauskaa on sinun kanssasi kahden samoilla avarassa maailmassa, sanoi Porkka. On niin outoa näin suuri ilon läikkinä täällä rinnassa, joka niin kauan on saanut olla kuin hanki harjan alla. Sano, Inari, rakastatko vielä minua? Tai älä sano! Jos myöntäisit, kuolisin onnesta tähän paikkaan. Ja jos kieltäisit, kuolisin myöskin…
— Luulen, että on parempi, että emme rakastakaan, sanoi Inari puoleksi leikillä, puoleksi tosissaan. Se oli aina niin onnetonta…
— Mutta onhan meillä sentään ollut hyväkin yhdessä. Eikö totta? Ja tiedätkö mitä? Minä luulen, että koko onnettomuutemme on johtunut siitä, että meillä ei koskaan ole ollut kunnollista häävuodetta. Ajattelepas Parisin leveitä sänkyjä! Nyt me menemme jonnekin pieneen hotelliin loppu-yöksi…
Inari hätkähti. Porkan intiimi leikinlasku inhoitti häntä. Näinkö hän vain luuli pyyhkivänsä pois kaiken, mikä oli ollut välillä…
Mutta että oli mentävä jonnekin hotelliin loppuyöksi nukkumaan se oli selvää se. Ja Porkan kanssa yhdessä luonnollisesti.
Porkkahan oli kuin omainen, hän saattoi olla hänen veljensä, isänsä, mikä hyvänsä, — mutta ei enää rakastaja…
Inarin ruumis työnsi hänet pois.