XV.
He laskeutuivat puhumattomina auringonsumuisessa aamupäivässä alas Montmartren pitkää, vilkasliikkeistä mäkivierua. Suurien bulevardien kohdalla he pysähtyivät levähtämään ja syömään päivällistä.
— Enhän minä voi sille mitään, että olen tällainen, etten ole enää samanlainen kuin Suomesta lähteissäni, sanoi Inari hiljaisesti. Vuosi on pitkä aika ja koko sen ajan olen käyttänyt opetellakseni elämään ilman sinua…
— Ja olet onnistunut tietysti! Sinähän olet niin perinpohjainen, teet niin tunnollista työtä, virkahti Porkka katkerasti.
— Olen koettanut irroittua sinusta. Luulin, että minun täytyisi, että sinäkin sitä toivoit. Ja ihminen näkyy tottuvan…
— Miksi minä sitten en ole tottunut! Enkä ole tahtonutkaan tottua pois sinusta. Päinvastoin. Lähestyä minä olen tahtonut, tulla sinulle mieluiseksi, kasvattaa itsessäni niitä puolia, joista pitäisit, jotta jälleen olisin sinulle kelvollinen. Ja tällaiseksi olen nyt tullut, näin pehmeäksi!
Inari katsahti arasti Porkkaan. Todellakin! Hän puhui kuin entinen
Inari. Mutta Inari tunsi kuin entinen Porkka. Häntä vaivasi nyt
Porkan antautuva tunteellisuus, hänen fantastinen tuskansa, hänen
liioitellut rakkaudentunnustuksensa, samoin kuin Porkkaa tietysti
Inarin kylmä osanottamattomuus, kaukaisuus, asiallisuus.
Aikoinaan oli Porkka tullut Inarin luo yksinäisenä, itse itselleen riittävänä. Hän ei ollut sitä enää. Hän tarvitsi nyt Inaria. Ja Inari oli tullut Porkan luo heikkona, yksinäisyyttä kammovana, tukea, täydennystä, voimaa etsivänä. Ja hän oli vähitellen kehittynyt kestäväksi, kiinteäksi. Koko hänen rakkautensa taistelu oli tarkoittanut vain itsenäistymistä, vapautumista hentomielisyyden vellovasta aaltoilusta, jotta se ei rasittaisi eikä karkottaisi Porkkaa. Ja nyt, kun Inari juuri oli päässyt hiukan sisällisesti yksinäistymään, ulkonaisesti karaistumaan, nyt tuli Porkka pyytämään häneltä kodin onnea, lämpöä, antautumista… Miten ilkkuvaa pilaa teki kohtalo heidän rakkaudestaan! Miten auttamattoman traagillista se oli!
— Minähän olen tehnyt aivan samoin, puhui Inari syvästi murheellisena. Minäkin olen tahtonut kasvattaa itsessäni niitä puolia, joista luulin sinun pitävän. Siitähän kaikki juuri johtuu. Pelkästä rakkaudesta toisiimme olemme siis muuttaneet itsemme toistemme kaltaisiksi ja menneet taas toistemme ohitse. Täten olemme jälleen yhtä erilaiset kuin ennenkin. Jos sinä liet kuin entinen Inari, lienen minä kuin entinen Porkka.
— Sitten annan sinulle hyvän neuvon: älä ainakaan tee entisen Porkan tekoja, sillä hän oli tuhma ja julma mies.