— Olihan välipuhe erotessamme, että tuo ero ei kummallekaan merkitsisi mitään ratkaisevaa, että sitten uudestaan tavattaessa katsoisimme, päättäisimme…
— Välipuhe! Inari nosti halveksivasti olkapäitään. Sellaista välipuhetta ei voi pitää, sitä on tyhmää tehdäkin! Eihän ihmisen sielu ole mikään kone, jota voi käyttää mielensä mukaan. Sillä on omat järkähtämättömän itsepintaiset lakinsa, joita se seuraa. Se tekee, mitä se tahtoo, menee menojaan ja me voimme ainoastaan todeta missä se menee.
— Ja mitä toteat itsestäsi nyt?
Inari viivytteli.
— Sen mitä jo itsekin olet todennut… Sen, että minussa sittenkin kuoli jotakin silloin erotessamme. Olen sitä aavistanut pitkän aikaa, nyt vasta olen varma siitä. Ja kuolleilla ei ole ylösnousemusta. Se on murhattujen ainoa kosto! Sitten ne vain kummittelevat…
— Tarkoitat, että rakkautesi kuoli.
— Minä rakastan sinua yhä vielä… henkisesti… Mutta ruumiini ei voi… Minä en saa sitä elämään, tottelemaan henkeäni, se on kuin muuttunut aines-osiltaan, hermoviritykseltään… Tämä pitkä ero on sen vieroittanut…
— Ei se johdu erosta, sanoi Porkka raskaasti. Ero ei tapa erotiikkaa, pikemmin päinvastoin… Mutta sinun ruumiisi on viritetty toiselle, se rakastaa toista… Siinä se on…
— Ehkä olet oikeassa.
Porkka painoi pään käsiinsä.