— Mitä lyhyemmin, sitä parempi. Usko minua!
— Tahdon koettaa… Ole hyvä minulle!
— Ja sinä, ole uljas!
— Tahdon koettaa…
— Näkemiin siis, sinä rakas, rakas…
XVI.
Heti kun Porkka oli kadonnut näköpiiristä, katosi Inarin levollisuuskin. Hän kiirehti juoksujalkaa portaita ylös huoneeseensa kuin takaa-ajettu, kuin vankilasta pakoon päässyt pahantekijä. Missä oli hän ollut, mitä tehnyt, oliko hän hourinut viimeisen vuorokauden?
Tässä oli huone paikoillaan, tuossa hänen jokapäiväisen askartelunsa pienet välineet, jotka eivät tienneet mitään hänen sairaloisen, huiman henkensä avaruusmatkoista, hänen pitkästä sitovasta intohimostaan. Ne kertoivat maanpäällisestä elämästä päivästä päivään, hiljaisesta työskentelystä vaatimattomine virkistyksineen, auringosta valtameren rannoilla, Alviasta ja heidän yhteisestä rauhallisesta pikku-onnestaan…
Ja nyt tuli Porkka häntä noutamaan kuin omaansa, veti hänet pois rauhasta, rakkaudesta ja Alviasta. Ja hänen täytyi totella. Oliko hän siis sittenkin Porkan oma? Oliko siis Porkka hänen oleellinen itsensä ja Alvia vain ohi-liukuva unelma, vain haihtuva hattara haaveen maailmassa, vai oliko Alvia kenties terveen todellisuuden edustaja ja Porkka vain hänen hullujen aivojensa olematon aarnivalkea? Mistä sen tiesi?
Inari huokasi helpotuksesta kuullessaan, että Alvia eilen käydessään oli luvannut tänään tulla uudestaan.