Hän ei ollut enää varma mistään. Kuin taikasauvan kosketuksesta saattoi kaikki tämä, mitä hän vielä paraillaan näki, tunsi, kosketti, uskoi omakseen, yht'äkkiä jälleen olla poissa. Kaikki virtasi, vieri, haihtui, häipyi, muuttui… lakkaamatta, lakkaamatta…
Miten hän itsekin oli eilisestä muuttunut! Eilen vielä oli niin liikkumatonta, niin tyyntä, ja tänään…
* * * * *
Alvia astui sisään kiihottuneen ja valvoneen näköisenä.
Ilosta huudahtaen riensi Inari häntä vastaan.
— Olen ollut niin levoton sinusta, sanoi Alvia, en ymmärrä miksi. Minusta tuntui aivan kuin olisit ollut jossakin vaarassa. Miksi et ilmoittanut mitään? Mutta onpa hyvä, että olet siinä taas!
— Ja onpa hyvä, että sinä olet siinä, hyväili Inari lapsellisen sydämellisesti.
Sama Inari, joka Porkalle oli ollut niin kivinen ja kohmettunut, oli Alvialle pehmeä ja taipuisa kuin valuva vaha. Kaikki ne välittömät ja herkät puolet hänen sielussaan, joita Porkka aikoinaan vastaanottamattomuudellaan oli loukannut ja jotka siksi niin itsepintaisesti piilivät loukkaajaansa, kuuluivat Alvialle. Porkan seurassa tunsi Inari olleensa vain kuin oman itsensä symbooli, aatteellinen, monumentaalinen, aineeton, iankaikkinen, mutta Alvialle hän oli sellainen kuin hän todellisuudessa oli, ajallinen, hetken keinuteltava, maallinen nainen, täynnä inhimillistä elämää ja sen monivivahteista väräjöimistä.
— Missä olet ollut?
— Olen ollut Porkan kanssa.