Alvia ei näyttänyt erittäin hämmästyvän tästä uutisesta.
— Aavistin juuri jotakin sellaista, hän sanoi.
— Oletko minulle vihainen?
— Miksi minä olisin vihainen?
— Sinä olit levoton tähteni. Olitko todella? Pidätkö siis minusta todella? Rakastatko minua vielä?
— Kuinka voit sellaista kysyä! Enkö ole sitä tarpeeksi osoittanut.
Mutta sinä, Inari, rakastatko sinä minua…?
— Enkö minä sitten ole sitä tarpeeksi osoittanut? Tiedäthän kuinka raskasliikkeinen ja pitkäviivainen luonne olen. Minun elämässäni ei ole satunnaisuuksia eikä kevytmielisyyksiä. Sentähden siihen on mahtunutkin niin vähän rakkaudenseikkailuja. Jos kerran sellaiseen ryhdyn, on se minulle hengen ja elämän kysymys…
— Anna anteeksi, Inari, sanoi Alvia.
Mutta Inariin koski Alvian äänensävy. Hänen itsensähän oikeastaan olisi pitänyt pyytää anteeksi. Eikö hän nytkin keskellä herkintä avomielisyyttään, vilpitöntä sydämellisyyttään harjoittanut kaksimielisyyttä ja kavaluutta? Olihan kyllä totta tuo, mitä hän sanoi, mutta siinä ei ollut koko totuus. Alvia oli alkuaan sittenkin ollut sattuma, ei mikään etsitty, odotettu, valikoitu armas. Inari oli hänet tavatessaan niin väsynyt ja lopussa, että hän kenties silloin olisi tyytynyt keneen hyvänsä… Juuri silloin… ei muuten…
— Rakastatko minua oikein kauan?