ettei lupaa olla leija ilon harhain, että kohtaloni luin liian selvään, liian varhain…
DE PROFUNDIS
I
Ken rannattomuutesi, taivas, on kerran nähnyt, hän ainiaks lumottu on. Siks, sydän, on niin vaikean ankara vaivas ja kaihosi loppumaton…
Oi riemua korkeessa koissa! Sokaisi synkemmin valos kuin synkehin yö. Nyt portit on kiinni, nyt lienet kaukana poissa, mut liekkisi rintaani syö.
Suur rakkaus-palo, ah, etten ma milloinkaan sua, ääretön, nähnyt ois! Sua vannotan kautta Lethen lempeäin vetten, kuva kuolematon, mene pois!
Ei, ei, älä tuskaani kuule! Pysy luonani muisto kaunihin kadonneen! Älä pelkää, en sua pyydä, en todeksi luule, kajo yllä yöllisen veen…
En pyydä ma ennallensa elon mennehen varjoa, armas on raueta näin, näin hiljaa hohteessa kaukaisen rakkautensa ja katse taivasta päin…
II
Ma meren hylkehen lailla kohotan ilmoille syvyyden huudon ja murheisen muodon, painuen jälleen yöpohjaan synkeäin vetten…