Hän ihmisille outo on, enemmän itselleen.
Hänt' taiat, tarut vetää vain ja vellamoiset veen.
LEDA.
Sa musta pilvi, ilmattaren kantaa
oot raskas liiaten.
Hän kädestänsä pudota sun antaa
maa-emon helmaan.
Sa sirpaloidut sateeks, pisaroiksi,
uit kätköön sammalen.
Mut mistä kulkenut oot, korpipurot soivat,
puut vihannoivat, kedot purppuroivat.
Sa musta murhe, sydämeni kantaa
oot kuorma murtava.
Se kammiostaan pudota sun antaa
maailman mereen.
Sa säryt säveliksi, kyyneliksi,
koht' oot kuin untuva!
Mut missä liitelehdit, surut henkevöityy
ja ihmisrinnat kukkii, hedelmöityy.
Sa kaiu tuska irti kantelostain
ja etsi kantajaa,
mun Ledaani, — jos löydät hänet jostain —
mi sylin avaa
Olympon vihmaa vastaanottamahan,
hedelmän antajaa…
Ja silloin itkun sijaan iloharput soikaa,
kun Leda lempii Juppiterin poikaa!
DOLCE FAR NIENTE.
Näin mielisin uinua päivät
ja uinua yöt
ja unohtaa työt, jotka matkalla jälkehen jäivät —
ja huomisen työt,
vain eilisen onneni muistaa
ja antaa elämän virran viedä ja luistaa
päin suurta tuntematonta
kuin seikkailuun
ja uskoa, että viel' eessäni niitä on monta
kuin vaihdetta kuun…
Maan runsaussarven mettä
ken kerran joi, hän alati janoo: nuoruuden vettä…